Herätessäni uuteen viikkoon kaikki tuntui vyöryvän päälleni heti aamusta: kauhukuvat sodasta, Suomen käsittämättömät asekaupat, lasteni vääränlaiset vaatteet ja kotimme kaoottisuus. Mieltäni kivisti myös asiakkaiden, laskutettavien ja tulevaisuudelle sovittujen, odottamaton radiohiljaisuus.
Retkipäivä
Olin jo pitkään suunnitellut palaavani Soltinjärvelle, jossa vietimme perheen kanssa taianomaisia hetkiä joutsenparven keskellä noin kuukausi sitten. Viikko retkemme jälkeen tapasin metsässä miehen, joka myös mainosti minulle Soltinjärven kauneutta, ja osoitti metsän läpi reitin sinne. Hänkin kertoi nähneensä lukuisien joutsenien laskeutuvan järvelle.
Viivyttelin lähtöä monta viikkoa, sillä tiesin, että retkeen menisi lähes koko työpäivä. Jossakin takaraivossa minulla on edelleen ideaali, että arkena on tehtävä oikeita töitä. Viimeksi menimme järvelle kiertoreittiä autolla. Arvioin, että matkaa metsän läpi tulisi ainakin viisi kilometriä suuntaansa, ja epäilyksenä oli, että suorinta polkua en perille löydä. Tuona tummanpuhuvana aamuna koin, että mitään tärkeämpää tehtävää ei ole. Pakkasin pikaisesti eväät ja säntäsin heti päiväkodilta metsään.
Murrettu marraskuu
Pitkältä tuntuva kuukausi on puolivälissä, ja tähän mennessä se on ollut murrettujen sävyjen marraskuu. On sanomattakin selvää, että pimeys vaikuttaa mielialaan ja vireystilaan. Luonto ja me pohjolan ihmiset sen osana, olemme kuin valmistautumassa jonkinlaiseen horrokseen.
Talouden taantuma kiristää myös tämän pienyrittäjän lompakkoa. Jatkuva huoli pärjäämisestä nakertaa energiavarastoja ja kaivertaa luovuutta. Perherintamalla murhetta on aiheuttanut vielä 98-vuotiaan koronapotilaan tila.
Pitkiä ovat päivät olleet myös päiväkodissa. Lapsemme ovat olleet ylivirittyneitä ja järjestäneet kohtauksia kotimatkalla. Milloin on revitty kaikki vaatteet pois tai hypitty ojaan äitiä karkuun. 5-vuotiaamme viskoi yhtenä päivänä maalaamansa epäonnistuneet kivitaideteokset ulos ovesta, ja huusi perään: ”PERKELE!”, niin kovaa kuin pienistä keuhkoista lähtee.
Eräänä perjantai-iltana taas juoksimme 3-vuotiaan väsyneen sirkuskoululaisen kanssa paljain jaloin pitkin kauppakeskusta. Juoksin kaukana hänen perässään molempien ulkovaatteet ja kengät kainalossani. Olin niin kiihtynyt, etten muista, mitä huusin hänelle.
Suojärven taika
En aivan suorinta reittiä löytänyt Soltinjärvelle, ja lopulta nälkä alkoi jo nostaa kiukkuista päätään. Halusin päästä syömään sille tietylle kalliolle, jossa olimme aiemmin käyneet. Mutta suo tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Yhtä suossa tarpomista koko elämä. Huomasin vielä harmikseni, että joutsenet olivat jättäneet järven.
Lopulta kalliolle päästyäni ahmin ainoat eväät, jotka olin ehtinyt pakata: vettä ja palan isänpäiväksi tehtyä sienipiirakkaa. Se ei kuitenkaan ollut mikä tahansa sienipiirakka, vaan rakkaudella pienten käsien isälle leipoma. Uskoakseni siinä oli mausteena annos iloa, myötätuntoa, rakkautta, lapsenomaista luovuutta ja sisäistä viisautta.
Välittömästi tuon herkkupalan syötyäni mieleni koheni ja alkoi pyryttää lunta. Kuin taikasauvan heilautuksesta kaikki oli kääntynyt. Murretut sävyt saivat nopeasti valkoisen kuorrutteen. Valo oli palannut. Takaisin hyppelin keveämmin askelin.
Puskemisen on loputtava
Tunsin, että talvi on täällä. Muuttolintujen lähtökin oli väistämätöntä. Hienohöyhenet eivät olisi tarjenneet enää jäädä. Joskus sitä käyttäytyy kuin voisi ohjailla luontoa. Kaikki tapahtuu kuitenkin ajallaan; luonnossa ja koko maailmankaikkeudessa. Siinä hetkessä sain jälleen kerran muistutuksen: on lakattava puskemasta väkisin. Kaikki virtaa kyllä uomassaan.
Olen jo oppinut, että yleensä asiakkaan salaperäiselle katoamiselle työn valmistumisen jälkeen on jokin inhimillinen selitys. Hienotunteisuutta perään kyselyiden kanssa on maltettava noudattaa. Syynä viesteihin vastaamattomuuteen saattaa olla jokin henkilökohtainen kriisi. Olen törmännyt kiireeseen, talousvaikeuksiin, sairastumisiin, tulipaloon ja kerran jopa asiakkaan menehtymiseen. Epätietoisuus ja kasvava levottomuus syövät kuitenkin pienyrittäjää sisältä.
Myös markkinointi ja somessa esilläolo ovat tuntuneet viime aikoina pakonomaiselta puskemiselta. Tuona aamuna sodan inhimillisen kärsimyksen vyöryessä silmilleni, koin voimattomuutta. Somen täyttäminen kauniilla metsäkuvilla tuntui vähintäänkin irvokkaalta ihmiskuntaa koskettavan surun keskellä.
Se sai minut kyseenalaistamaan koko työni arvon. En halunnut vaieta, mutta en tiennyt, millä tavoin ottaa kantaa kriisiin. Jo pelkkä lohduttomien kuvien vilahtaminen verkkokalvolla sai minut voimaan fyysisesti pahoin ja lamaantumaan.
Jokaisella on osansa
Metsän rauha toi esiin sisältäni vastauksen. Sodan verisen ja käsinkosketeltavan kärsimyksen lisäksi on olemassa toisenlaista inhimillistä kärsimystä. Hiljaista kärsimystä, joka voi ilmetä yksinäisyytenä, voimattomuutena, pelkona, ahdistuksena ja masennuksena. Arvostan heitä, jotka pystyvät toimimaan megafoneina humanitaaristen kriisien keskellä tai eläinten oikeuksien puolustamisessa.
Koen itse olevani enemmänkin jonkinlainen hienovarainen vahvistin. Pyrin omalla työlläni tuomaan nähtäväksi elämän ihmeitä ihmisille, jotka eivät voi tai uskalla poistua kotiovesta ulos luontoon. Ja heille, jotka istuvat pitkiä päiviä sidottuina toimistotuoleihin tai rintaa imevään lapseen. Tahdon olla avuksi myös niille silmille, jotka yksinkertaisesti lamaantuvat katsellessaan silmitöntä väkivaltaa.
Oma inhimillisyys
Nyt kun olen alkanut ottaa askeleita myös sosiaalisen median puolella, minua mietityttää profiilini kiiltokuvamainen olemus. Vaikka puhun inhimillisyydestä, sosiaalisen median kuvastossa en välttämättä näyttäydy itse kovin inhimillisenä. Eihän minun arkeni ole pelkkää paljain jaloin sammaleella tanssimista.
En halua missään nimessä näytellä kaiken osaavaa renessanssi-ihmistä tai kertoa yrittäjyyden sankaritarinaa. En toivo pönkittäväni yksinpärjäämisen kulttuuria tai ihmisten vuosituhansia kertomia tarinoita lajinsa ylivertaisuudesta.
Kyllä minun arjessa on joka puolella hämähäkinseittiä, johon takerrun päivittäin. Varmaankin juuri todellisuutta pakoillakseni vietän osan päivästä vanhan metsän harmoniassa enkä kaoottisessa kodissamme alati kasvavien laskupinojen keskellä.
Tarkoitukseni on kuitenkin nostattaa ja voimaannuttaa ihmisiä, siksi jaan julkisesti vähemmän niitä ikäviä asioita. Matala energia tarttuu. Hoidan sen vuoksi myös mielenterveyttäni mieluummin ammattilaisen kanssa keskustelemalla, metsän puiden hellässä huomassa tai tukeutumalla toisinaan läheisiini.
Tässä kuussa olenkin pitkästä aikaa purkanut tunnekuormaani psykiatriselle sairaanhoitajalle ja ottanut perheohjaajalta neuvoja vastaan herkkien lastemme kanssa toimimiseen. Uupumus opetti hakemaan apua. Kenenkään ei tarvitse yksin jaksaa. Täältä olen itse saanut tukea perhe-elämään: www.enjaksa.fi
Humus - humanus - humble
Nuo kolme samaa alkuperää olevaa sanaa ovat pyörineet mielessäni siitä lähtien, kun aloin lukea Sami Kedon teosta ”enemmän kuin sapiens – kasvu elonkirjon jäseneksi”, 2022.
Ihmisellä on kaipuu maayhteyteen. Johtuuko se siitä, että elämän totuudet eivät löydy ihmisten selittämistä tarinoista. Totuus on mahdollisesti kätkettynä maan alle sienirihmastoihin, kasvien lehtivihreään ja sadepisaroihin. Metsä kuiskii minulle joka päivä ainakin yhden totuuden: sinulla ei ole mitään hätää.
Satumetsässä pääsen kiinni syvään aikaan. Putoan kaninkoloon. En osaa lähteä pois, vaikka työt tai nälkäinen perhe odottaisivat kotona. Olen kuin pieni vauva, jolle ei ole vielä muodostunut minkäänlaista rytmiä tai aikakäsitystä. Tunnen siellä ikiaikaista rauhaa.
Kuinka toivonkaan, että äänekkäimmät joutsenet voisivat kuljettaa rauhan viestiä myös Etelää kohti.
