Olin edellisenä viikonloppuna retkellä Helsingissä. Tämä jo tavaksi muodostunut kuukausittainen ”oman ajan viikonloppu” on minulle välttämätön henkireikä luovan työn tekijänä ja pienten lasten äitinä. Yleensä en sovi viikonloppuun mitään tapaamisia enkä suunnittele ohjelmaa etukäteen. Keskimäärin käytän aikani univelkojen nukkumiseen ja joogaan anopilta lainatussa asunnossa, kävelyyn ympäri Helsinkiä, kohtaamisiin vieraiden ihmisten kanssa sekä taidenäyttelyissä ja elokuvissa käymiseen.
Lauantaina olin ajatellut osallistua taiteilija Netta Tiitisen järjestämään kävelyretkeen hänen näyttelyteostensa maisemiin. Kävi kuitenkin niin, että juutuin VALO Hotel & Work:n kattoterassin ihanalle Wellness-alueelle kylpemään. Päätin mennä myöhemmin iltapäivällä Galleria Ars Longaan, jonka järjestämään näyttelyyn tapahtuma liittyi. Taiteilija olikin paikalla ja kertoi Urbaanin luontoretken siirtyneen huonon sään vuoksi seuraavalle päivälle. Mikä onni, ajattelin!
Seuraavana päivänä lähdettiin matkaan. Olin jo ehtinyt tutustua huolella hänen maalauksiinsa, joiden syntymaisemia olimme aikeissa mennä katsastamaan. Netta sanoi minulle edellisenä päivänä taiteestaan jotakin, mikä sai minut nyökyttelemään suu tyytyväisessä hymyssä. Hänestä taideteoksen aiheena kokonaista maisemaa mielenkiintoisimpia ovat ruohonjuuritason asiat. Olen täysin samaa mieltä.
Tunne siitä, että hän on jonkinlainen sielunsiskoni voimistui, kun kiertelimme teosten alkulähteillä. Hän kertoi katsovansa ja kuvaavansa urbaanissa luonnossa liikkuessaan ränniputkia, rapautuneita seinäpintoja, lammikoiden heijastuksia ja sammaloituneita kallioseinämiä. Mietin omaa kännykkääni, joka on täynnä lähikuvia runkojäkälän peittämistä puista, halkeilleesta asfalttipinnasta, mätänevistä kasveista ja kallionkoloista.
Olen välillä pitänyt itseäni hieman tärähtäneenä ja jopa maanisena, kun en voi lakata kuvaamasta näitä monille vähäpätöisiä yksityiskohtia. Se, että joku muukin tekee niin ja vielä muuttaa asiat uskomattomaksi, kaikkien tunnistamaksi kauneudeksi, saa sydämeni läpättämään innostuksesta. Eikä ollut vaikea huomata, että muutkin retkeläiset saivat inspiraatiota tästä ruohonjuuritason tutkimusmatkasta. Kännykät olivat ahkerassa käytössä, kun me kaikki kuvasimme paikkoja, josta teokset olivat saaneet alkunsa ja vähän muutakin.
Taiteilija otti extempore kaikista meistä tyylikkäät otokset, joissa heijastuimme Liuskesaaren kallioiden lammikoista. Ihastelimme kallioiden punertavan ja vihreän kirjavia sävyjä. Joku sanoi, että ”miten luonnossa kaikki sävyt voivatkin sointua niin hyvin yhteen”. Niinpä!
Elämän hektisyys ja arjen kuormittavuus estävät meitä näkemästä kauneutta ympärillämme. Ainakin näin olen asian itse kokenut. Olen alkanut ajatella luovuutta valtavana sieniorganismina, jonka rihmastot ovat olemassa meissä kaikissa. Oikeissa olosuhteissa luovuuden tuotoksia putkahtelee maan pinnalle parhaassa tapauksessa isoina rykelminä kuin tyhjästä. Tämän viikonlopun, ja Netta Tiitisen Urbaanin luontoretken myötä kannustan kaikkia ottamaan omaa aikaa ja tutkimaan luontoa suurennuslasilla, tai vaikka sillä kännykällä!
Netan taiteeseen voit tutustua osoitteessa: https://nettatiitinen.fi/