Tämän viikon blogitekstit on kirjoitettu seppämestari Matti Kelkan muistolle. Ne kaikuvat hänen Oripäähän rakentamansa kivisen monumentin henkeä. Mustan Raudan Linna on nyt heinäkuun viikonloput avoinna yleisölle.
Tämän ensimmäisen tekstin on kirjoittanut äitini Taina Kannus. Se on muisto linnan perustuksilta.
Mestari ja kukko
Puiden siimeksessä pilkotti harmaa rakennus, vähän kuin lato. Saavuimme pihaan, horsmat hehkuivat. Vieressä valtavia kivenjärkäleitä kasattuna toinen toistensa päälle, linnan perustukset olivat kohdillaan. Hetkeen ei oltu Mattia nähty, joulukortit kyllä lähetetty ja kummipojan koulukuvat.
Ovipielessä kirjava kukko kuoputteli tarhassaan, Matin herätyskello. Oven avaus vei meidät verstaaseen, valtavat rivit pieniä keinutuoleja seinustoilla. Puusepän taidonnäyte yhä uudestaan ja uudestaan värkättynä. Väistelimme pajavasaroita, seppämestarin taontavälineitä.
Matti istui tuvassaan keinustuolissa, kiikkui ja hymyili ilahtuneena, kun poikkesimme. Mies oli entisensä, hoikka kuin mikä, jo vain, raudan takominen näkyi käsivarsissa. Parta oli kasvanut, sopi boheemille luonteelle, sellainen Matti oli. Oman tiensä kulkija, taitava ja taiteellinen.
Huone oli kontrasteja täynnä. Valtavan iso muuri ja kaiken karhean askeettisuuden vastakohtana kauniit kustavilaishuonekalut, ihana enkelitaulu seinällä. Pöydällä oli pino kirjoja. Matti kertoi, että luki juuri filosofi Nietzschen teosta. En hämmästynyt. Filosofien mielipiteet ovat vahvoja, niin oli Matinkin. Hänellä oli oma maailmankuvansa, oma arvomaailmansa eikä sitä muiden näkemykset heilauttaneet.
Puhuimme linnasta. Innostus ja uupumus kulkivat käsi kädessä. Matin silmissä paloi, mutta seuraavassa lauseessa hän sanoi, että voisi hypätä Jawansa selkään ja ajaa kauas pohjoisen erämaahan loppuiäkseen. Olla vaan ja jättää kaiken taakseen.
Olin nähnyt Jawan pihalla korkean nosturin nokassa. Kummasteluuni sain vastauksen, että olisi varkaille enemmän puuhaa, kun ottavat sen sieltä alas. Vorojen työtä hän kyllä myös helpotti, pihamaalla oli hitsattuna kettingistä tolppa ja siinä päässä nökötti kassakaappi. Ettei tartte pitkäkyntisten tulla sisältä asti etsimään. Matin huumoria.
Kävelimme katsomaan linnan pohjaa. Tonnien painoinen venäläinen pajavasara oli löytänyt paikkansa. Sitä ei siirrettäisi, kivimuurit nousisivat sen ympärille. Visio linnasta oli vielä avoinna. Keskelle ehkä piispanhiippainen aula, päihin tunnelimaiset pyöreäkattoiset salit. Kattorakennelma mietitytti Mattia.
Rakennusmurikoita oli hankittu ympäri Suomea, vanhoista navetoista, kivijaloista, purettavista rakennuksista. Yksi oli jo kuitenkin valmis, muuri linnan edessä ja siinä rautalenkit. Että vieraat saavat kiinnittää hevosensa, kun tulevat kylään.
Lisää tietoa Linnan kesätapahtumista ensi blogissa. Mustan Raudan Linnalla on myös omat verkkosivut sekä Facebook-sivut:
