Olen kuullut joulun alla useamman ihmisen suusta, että joulu on ahdistavaa aikaa. He lähtisivät mieluummin ulkomaille, kuin ottaisivat kantaakseen joulun taakan. Itsekin vietin yhden joulun Teneriffalla ennen lasten syntymää. Jossain lapsuuden ja omien lasten syntymän välissä pidin joulua rauhanrikkojana. Nyt olen jälleen tehnyt sovinnon joulun kanssa. Eräässä merkityksessä olen löytänyt takaisin uskoni joulupukkiin, sen tonttuihin, haltijoihin ja enkeleihin.
italiano vrt. suomalainen joulupukki
Lapsena minua hieman pelottivat parrakkaat miehet. Erityisesti tummapiirteiset. Meillä on suomalais-italialainen ystäväperhe, johon tutustuimme, kun äitini oli synnyttämässä minua. Elinikäinen ystäväni Mirko on syntynyt samalla osastolla Turussa noin 5 minuuttia minun jälkeeni.
Perheen isällä Mariolla, oli aina tapana kaapata minut syliinsä meille kylään tullessaan. Minua ujostutti, ja muistan paenneeni joskus sängyn alle piiloon. Olin toki myös hyvin otettu hänen avoimista hellyydenosoituksistaan. Mieleen on jäänyt, kuinka hän valmisti minulle ravintolassaan sydämen muotoisen pizzan. Ehkä olin vaan tottunut enemmän juroihin suomalaisiin joulupukkeihin.
partasuinen pikkupoika
Pienenä yksin koulutaksiin noustessa minua jostain syystä aina jännitti, että kuljettaja on vaihtunut ja joku tuntematon kaappaa minut. Ensimmäisinä kouluvuosina taksia ajoi lempeä vanha mies, Pertti. Taksin takapenkille istuessani tarkistin aina, näkyykö etupenkillä Pertin tuttu housunlahje.
Pertin jäätyä eläkkeelle taksia ryhtyi ajamaan hänen poikansa Ilkka. Hän oli keski-ikäinen, stressaantuneen oloinen, parrakas mies. Me kaikki lapset olimme hieman jännittyneitä hänen kyydissään. Harvasen päivä sattui niin, että joku oli unohtunut kyydistä, jolloin Ilkka teki kovaan ääneen kiroillen pikaisen u-käännöksen. Ihmettelin, miten poika voi olla niin erilainen kuin isänsä.
Myöhemmin, nuorena aikuisena, satuin taksikuski Ilkan kanssa samoihin hautajaisiin. Ne olivat isäni parhaan ystävän hautajaiset. Jäähyväisvirren soidessa kyynelten läpi katseemme Ilkan kanssa kohtasivat. Tuntui, kuin olisin peiliin katsonut. Näin siellä lempeän, rakastavan ja ystävää kovasti kaipaavan pienen ihmisen.
vanha gubbe minussa
Olen tehnyt hauskan havainnon. Tunnen eräänlaista sielujen sympatiaa vanhempia karskeja miehiä kohtaan. Lapsesta saakka olen nähnyt jollain tasolla heidän käytöksensä taakse. Ala-asteella minuun vetosivat vanhemmat artistit ja yhtyeet kuten Joel Hallikainen, Mikko Alatalo, Tommi Läntinen ja Leevi and the Leavings.
Kenties olen saanut elämän ahavoittaman, entisen merimiehen sielun itselleni. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni teistä lukijoista tuntee samoin. Sellaisia me ihmiset olemme; meihin vetoaa usein se, mikä on itsessämme samankaltaista. Kuinka monen ”joulupukin” tekisi mieli passata joulu, ja lähteä Mallorcalle seilaamaan tai Lapin tunturijärvelle pilkille?
Erkki-setä
Lapsena minulla oli erityisen lämmin suhde lapsettomaksi jääneeseen Erkki-setään. Hän oli taiteellinen, herkkä mies, joka saattoi humaltuessaan myös itkeä lasten nähden. Sellaisia tunteenpurkauksia lapsuudessa harvemmin näin muilta aikuisilta. Jonkinlaista yhteyttä koin hänen kanssaan, sillä lahjoitin yhden ensimmäisistä maalauksistani juuri hänelle.
Erkissä oli toinenkin puoli, karkea ja äkkipikainen. Nuorena aikuisena matkustin Egyptiin matkaseurana perheeni, poikaystäväni ja Erkki-setä vaimonsa kanssa. Tuon matkan aikana minun ja Erkin väleihin tuli särö. Hän käyttäytyi röyhkeästi paikallisia hotellin tarjoilijoita kohtaan.
Me muut olimme suorastaan ystävystyneet tarjoilijoiden kanssa viikon mittaisella lomamatkalla. Tarjoilijat veivät meitä illalla kaupungille kuuntelemaan paikallista musiikkia ja polttamaan vesipiippua. Kihisin pyhästä raivosta, kun setäni kaatoi suutuspäissään juomat erään tarjoilijan niskaan. Muistaakseni en juuri puhunut aikuisille mitään loppureissun aikana.
Välini Erkin kanssa korjaantuivat vuosia myöhemmin. Tehtyään kunnianhimoisen uran Fortumilla ja jäätyään eläkkeelle, Erkki vaipui kaiketi jonkinlaiseen henkiseen ahdinkoon. Lopulta hän ei enää kyennyt huolehtimaan itsestään, eikä silti suostunut muuttamaan palvelutaloon. Sairaalastakin hän karkasi, koska halusi olla rauhassa kotonaan.
Kävin yrittäjyyden ohessa Erkin luona viikoittain siivoamassa useamman vuoden. Tuona aikana keskustelimme usein syvällisesti. Kristiina-vaimo oli jo olosuhteiden pakosta joutunut muuttamaan toiseen osoitteeseen. Erkki puhui silti vaimostaan hyvin rakastavaan ja huolehtivaan sävyyn. Viimeisinä elinvuosinaan hänessä näkyi taas aivan toisenlainen mies: hauras, haavoittuvainen ja lempeä.
Joulupukin naamion takana
Ehkä tunnen voimakasta myötätuntoa vanhempia miehiä kohtaan, koska kannan sitä samaa henkistä perintöä, jota me kaikki Suomen sotien jälkeiset naiset. Meillä on tarve huolehtia haavoitetuista miehistä. Minunkin isoisäni Eino oli sodan käynyt mies. Olen usein miettinyt, kuinka pahasti sota mahtoi herkkää miestä henkisesti satuttaa. Ja kuinka paljon tuota painolastia on siirtynyt hiljaisuudessa jälkipolville.
Nykyajan joulupukit taitavat olla usein lapsettomia tai vanhempia miehiä, jotka haluavat tienata hyvät rahat jouluna. Mikäli ei tarvitse autoilla, saatetaan ottaa muutama hömpsy joulutortun painikkeeksi. Sitten jaksaa turista mukavia sokerihumalasta, odotuksesta ja jännityksestä sekaisin oleville lapsille. Mutta tuonkin pukin parran takana on edelleen se pieni lapsi, jolla on joskus ollut omat odotuksensa joulun suhteen.
Rohkaisen kaikkia kurkistamaan rohkeasti lapsuuden peiliin. Minkälaisia joulutoiveita tuolla lapsella on mahtanut olla? Toteutuivatko ne? Saiko riemuita? Vai onko omat tunteensa; ilonsa, pelkonsa ja kyyneleensä joutunut nielaisemaan. Pitikö olla kiltisti ja siivosti rangaistuksen uhalla? Onko saanut laisinkaan osallistua jouluvalmisteluihin vai joutunut päinvastoin raatamaan joulun eteen?
Lapsuuden joulut
Minulla on lapsuuden jouluista runsaasti ihania muistoja. Niistä on kiittäminen ehjää perhettä ja äitiä, joka oman jaksamisensa kustannuksella loihtii meille vuodesta toiseen samat jouluperinteet ja luovat joulutaiat. Hän on myös kirjoittanut minun sanomisiani ylös vihkoon.
Teksti ajalta 23.12.1988 (olen ollut reilu 2-vuotias)
Äiti pakkaa joululahjoja ja pyytää pitkästyneen Kaisan pistämään yhden kynttilän lahjapaperiin. Vastaus kuuluu: ”No millä mää voin, ku sää siinä koko ajan riehut!”
Äitini todellakin riehuu yli voimiensa joka joulu. Niin kauan kuin muistan, olen ollut myös hänen jaksamisestaan huolissani. Ei ole auttanut, vaikka riehuisin itse etukäteen viikon lapsuudenkodissa jouluvalmisteluja tekemässä. Taina-tonttu keksii kyllä puunata vielä saunanlauteet, siivota kulmakaapin tai herätä kuudelta jouluaattona leipomaan tuoretta leipää.
Meidän lasten joulu
Tietenkin vanhemmat tekevät kaikkensa luodakseen lapsille ihania joulumuistoja. Meidän perheen joulu uhkasi mennä aivan pipariksi tänä vuonna. Esikoinen sairastui adenovirukseen joulun alla, ja me muut seuraamme perässä. Perinteinen joulu mummolassa peruuntui.
Alkuun olin aivan shokissa lasten puolesta. Nuorempi oli toivonut joulupukilta ainoastaan, että hän tulisi. Pukki oli tilattu mummolaan. Kotona oli luova kaaos, rahat ja omat voimat lopussa, eikä mitään suunnitelmia valmiina.
Kaikki on sujunut kuitenkin tähän mennessä hyvin. Olimme toki alkuun pettyneitä, koska emme näkisi pitkään kaivattuja sukulaisia. Mummo otti jälleen tilanteen ja luovat keinot haltuunsa. Hän lähetti paketit tulemaan postilla, ja tilasi joulupukin soittamaan videopuhelun Turusta.
Olemme kaiken kaaoksen keskellä valmistaneet lasten kanssa pizzaa ja joulutorttuja. Aaton ateriaksi teemme yhdessä susheja. Pikkulegot ovat pitkin olohuoneen lattioita sulassa sovussa askartelutarvikkeiden kanssa. Portaisiin on tehty liukumäki vanerista ja patjasta. Aikuiset käyvät vuorotellen metsälenkillä vetämässä henkeä. Lapsille on lopulta kaikkein tärkeintä yhdessäolo ja lämmin tunnelma.
Katselimme lasten kanssa Ylen joulukalenteria ”Kiltteyskriisi Korvatunturilla” (suosittelen aikuisillekin). Jokin huoliajatus hiipi samalla mieleeni, kun katselin hauskaa kohtausta. Esikoinen katsoi minua, ja sanoi: ”Äiti sulla on samaan aikaan iloinen ja surullinen ilme.” Meidän aikuisten onni on lapsille niin ensisijainen asia, että vaikeita tunteita on turha yrittää peittää tekaistun hymyn taakse. Lapset kyllä vaistoavat, milloin ilo ja tunnelma on aitoa.
Varismuori
Yleensä teen suurimman osan joululahjoista itse. Tänä vuonna en tehnyt, enkä ostanut lahjoja aikuisille. Päätin säästää voimani blogitekstin kirjoittamiseen.
On kuitenkin eräs ihminen, jonka yksinäistä joulua halusin ehdottomasti ilahduttaa. Oulussa asuu eräs kaukainen sukulaiseni, jota kutsun Varismuoriksi. Hänellä ei ole juuri ketään lähellään. Lähisukulaiset ovat kuolleet tai eivät välitä hänestä. On vain muutama auttavainen naapuri, meitä kaukaisempia sukulaisia Etelässä ja pihapiirin eläimet. Erityisesti variksia hän ruokkii ja juttelee niille.
Tämä yli 80-vuotias rautamuori huolehtii yksinään lumitöistä ja rapistuvan omakotitalon ylläpidosta. Rahat ovat tiukilla ja kroppa reistailee. Talo pursuaa liitoksistaan, sillä tavaraa on kertynyt nurkkiin. Hänellä ei ole ketään, joka auttaisi raivaamaan kodin asuinkelpoiseksi. Häpeä estää naista kutsumasta ketään kylään.
Silti hän lähettää joka joulu lapsilleni ja minullekin lahjoja. Joskus on ollut valtava pahvilaatikollinen Tarjoustalosta vaivalla kerättyjä tavaroita, kahvipaketteja ja arpoja. Hän on lähettänyt Oulusta jopa lapsillemme käytetyn pyörän. Tänä vuonna lapset saivat soittimia. Minulle hän on tilannut Seiska-lehden. En ole hennonnut sanoa, että hän voisi säästää rahansa muuhun. Minun ilahduttamiseni on hänelle niin valtavan tärkeää.
Lähetin hänelle tänä vuonna lasten Jekku-tontulle tekemän kortin ja taideteoksen, sekä joulukirjeen. Lisäksi aion soittaa hänelle. Pitkien puhelinkeskustelujen aikana kyselen häneltä aina variksista. Varikset saavat hänen ajatuksensa kääntymään nurkissa vaanivista ryöväreistä, raiskaajista ja epärehellisistä sukulaisista valoisampaan suuntaan. Jos joskus kirjoitan satukirjan, tämä Varismuori tulee olemaan yksi sen kirjan avainhenkilöitä.
Siipirikkojen jouluinen haaksirikko
Tämä ei ole mikään hengellinen blogi. En ota kantaa siihen, uskonko todella enkeleihin. En kuulu tällä hetkellä kirkkoon. Minusta tähdellisempi kysymys on, miksi monilla on kova tarve uskoa enkeleihin ja Jumalaan? Vastaus on kai aika ilmiselvä. Ne luovat turvaa.
Tuo turvan tunne on varmasti monella sodan henkisesti haavoittamalla ollut hukassa. Sodan siviiliuhrit eivät ole tainneet jäädä yhteen sukupolveen. Kaikissa meissä säilyy läpi elämän se pieni Hessu tai Kaisa, joka kaipaa ymmärrystä ja turvan tunnetta.
Mielestäni me suomalaiset olemme raahanneet aivan liian raskasta joulupukin säkkiä jo pitkään. Kun tunteille ei ole ollut sijaa; ne on sullottu pukinkonttiin, säkki visusti kiinni, eikä asioista ole ollut lupa puhua. Silti kaikkien meidän suorittamiseen tai kovuuteen verhotun käytöksen takana on nähtävissä sama lempeä pukki tai haavoittunut enkeli.
Rutiinit ja perinteet luovat varmasti turvaa muuten levottomalle mielelle. Ehkä sen vuoksi jouluperinteistä pidetään kiinni niin kynsin ja hampain. Kun pitää itsensä kiireisenä, ei tarvitse tuntea eikä ajatella.
Mahdollisesti tavaroista ja lahjojen antamisesta on tullut meille niin tärkeää, koska tunteiden osoittaminen muulla tavoin ei ole ollut lapsuudessa soveliasta tai sallittua. Kaikki kuitenkin tietävät, että välittämistä voi osoittaa muullakin tavoin kuin tavaraa antamalla. Ajattelen, että hukumme tavaraan, jotta emme hukkuisi padottuihin tunteisiin.
Mietin, kuinka monella teistä lukijoista on samanlainen lapsuusmuisto kuin minulla. Kun on nukahtanut jonnekin paikkaan, vaikka autoon, ja puoliunessa muistaa vanhemman kantaneen sinut sisään. Sitä pitää silmänsä visusti suljettuina, vaikka olisikin osittain hereillä, jotta saisi pitää siitä hetkestä kiinni.
Eihän pieni lapsi kaipaa mitään niin paljon, kuin todellista yhteyttä vanhempaansa. Jos sitä vaille jatkuvasti jää, niin luulen, että yksinäisyyden tunne seuraa helposti hautaan saakka. Ellei sitten opi löytämään lohtua itse itselleen.
Lohtua luonnosta
Nykyisin saan luonnosta saman kokemuksen ja syvän rauhan tunteen, minkä joku toinen saattaa saada kirkossa. Koin itsekin jotain kirkon pyhästä rauhasta edelliskesänä, kun olin konservoimassa rippikirkkoni alttaritaulua. Istuin työn päätteeksi tyhjillään olevan kirkon penkissä. Silloin tunsin samaa syvää rauhaa, mitä koen yleensä metsässä korkeiden puiden syleilyssä.
Mitäpä, jos olisimme kaikki ymmärtäväisiä joulupukkeja tai enkeleitä itsellemme ja toisillemme. Ei silloin tarvitse olla kilttejä jonkin ylhäältä laadittujen sääntöjen mukaan tai perinteitä orjallisesti noudattaen.
Lämmintä ja myötätuntoista joulua kaikille! ❤️
