Tämä kirjoitus on omistettu muusalleni Helena-mummolle sekä kaikille mummon mukuloille. Heistä polveutuneille uusille muusille ja vielä muusien mukulaperunoille.
Piirakoita, hoivaa, suolaa ja voita
Lapsena sairasvuode oli usein pedattu isovanhempien rivitaloasunnon sohvalle Alastaron Költintielle. Helena-mummoni hoivasi ja opetti, miten lääkitä kipeää kurkkua suolavedellä kurlaamalla. Hän veti pois peiton hytisevän kehoni päältä, kun olin 40 asteen kuumehorkassa.
Mummo asetti kylmiä kääreitä otsalleni ja rauhoitteli silloinkin, kun sain äkkiarvaamatta ensimmäisen rajun migreenikohtauksen. Olin peloissani ja hämmentynyt. Miksi ihmeessä en nähnyt tekstiä, jota pappa pyysi minua purkin kyljestä lukemaan.
Isovanhempien luona ei koskaan tarvinnut kärsiä nälästä. Jokainen vierailija sai lautaselleen pyytämättäkin kauhallisen lisää muusia, ja vielä pari kertaa kiellon päälle. Opin rakastamaan ruokaa: karjalanpiirakoita, voilla ryyditettyä perunavelliä ja kesäkeittoa.
Harmillisesti aina karjanpiirakka-talkoopäivinä mummo oli herännyt kukonlaulun aikaan keittämään puurot ja tekemään taikinan valmiiksi. Piirakoita opin kyllä rypyttämään, mutta takinan resepti pysyi vuodesta toiseen mysteerinä. Kysyttäessä mummo vastasi aina jauhot pöllyten: “No mie laitan hyppysellisen tuosta ja toisen tuosta.” Koitti tarjota minulle lehdestä leikattua, muka noudattamaansa piirakkaohjetta.
Yhtenä leivonta-aamuna herätessäni keittiön ovi oli poikkeuksellisesti suljettu. Raotin varovasti ovea, ja löysin mummon kiikaroimasta naapuriin. Kiikarit vilahtivat nopeasti selän taakse ja mummo äkisteli: “Kah, mi-mie vaan tuota Lillua kahtelin, että mitä se tuolla…” Siitä opin, että mummot ovat usein hyväntahtoisesti uteliaita.
Mummo oli myös taitava peluri. Oli hedelmäpelit, veikkaus ja lotto. Harrastuksena lastenlasten kanssa olivat korttipelit. Me ipanat pääsimme sisään naapuruston mummojen korttijengiin. Mummolta siirtyi opeiksi jälkipolville myös käsityö-, marjastus-, sienestys- ja säilömistaitoja sekä traditioita.
Serkkuni Minna asuu nykyään mummon rivitaloasunnossa, ja muistutti minua talon vieressä sijaitsevasta kellarikylmiöstä. Sieltä löytyy edelleen mummon tekemiä hilloja 90-luvulta sekä yli 10 vuotta vanhoja suolakurkkuja, jotka näyttävät edelleen kurkuilta. Niiden hävittäminen tuntui Minnasta ylivoimaisen raskaalta tehtävältä. Ja ymmärrän sen hyvin. Kuka nyt mummon perintökurkkuja haluaisi hävittää.
Karjalainen kehitystarina
Seuraavan aineen katkelman kirjoitin Helenasta yläasteen psykologian tunnilla. Haastattelin tuolloin mummoa ja äitiä juurieni selvittämiseksi.
Mummoni Helena Vavuli syntyi 2.8.1935 Karjalassa Kurkijoella yhdeksänlapsiseen ortodoksiperheeseen. Hänet kastettiin oman isänsä hautajaisissa. Sodan syttyessä vuonna 1939 Helenan ollessa 4-vuotias äiti ja lapset joutuivat jättämään kotinsa ja lähtemään evakkoon. He matkustivat härkävaunussa ja junalla mukanaan vain pieni määrä käsimatkatavaroita.
Suomessa heidät sijoitettiin Haapamäen Vaissiin, jossa he olivat evakkona ensimmäisen talven. Keväällä he muuttivat Alastarolle Virttaan Mikolaan viljelemään pientä maapalstaa. Välirauhan tultua he palasivat Karjalaan, jossa he ehtivät olla puolitoista vuotta ja Helena aloittaa alakoulun.
Sodan jatkuessa lapset lähtivät toiselle evakkoreissulleen naapurin kanssa. Äiti jäi vielä Karjalaan. Perhe muutti Ilmajoelle, jossa Helena kävi jälleen vuoden koulua, ennen kuin muutettiin takaisin Virttaalle. Virttaalla hän kävi koulun loppuun; seitsemän luokkaa ja vuoden jatkokoulua.
15-vuotiaana hän meni Turkuun Seikon synnytyssairaalaan töihin, ja v. 1954 aloitti opinnot Varsinais-Suomen emäntäkoulussa Naantalissa. Samana vuonna hän meni kihloihin Tauno Kivistön kanssa. Heidät vihittiin v. 1956 Turun Ortodoksikirkossa.
Helena ja Tauno Kivistö muuttivat Alastaron Hanhijoelle Kivistöön, jossa asuivat myös Taunon vanhemmat ja sisko. Käytännön syistä Helena vaihtoi evankelisluterilaiseen seurakuntaan. Esikoisensa syntymän jälkeen he ostivat Kivistön läheltä Hiirakkalan talon. Hiirakkalassa he asuivat 11 vuotta, jonka aikana heille syntyi kolme lasta.
Vuonna 1970 Taunon isän kuoleman jälkeen he ostivat Kivistön itselleen. Yhteensä perheeseen syntyi viisi lasta. Asuessaan anoppinsa ja miehensä siskon kanssa Helena oli enemmän piika kuin emäntä omassa talossaan.
Mä maalaistyttö oon!
Vaikka asuin itse koko lapsuusikäni Turun kyljessä Vahdolla, minulla oli aina toinen koti ja vankka tukiverkosto vanhempieni kotiseudulla Alastarolla ja Oripäässä. Siellä sain kokea todellista maalaiselämää lehmineen ja heinätöineen.
Heinätyöt ovat yksi lempimuistoni lapsuudesta. Aikuisille se saattoi olla vihoviimeinen, hikinen velvollisuus kesähelteellä. Vanhempien viskoessa paaleja kyytiin me lapset saimme ohjailla traktoria kuin työnjohtajat ikään.
Töiden päätteeksi pappa oli varannut perunakellariin korikaupalla juomia lasipulloissa. Sittistä ja Jaffaa nautiskeltiin illalla ulkosaunan penkeillä pihakoivun alla. Konservaattorin muistoihin on painunut myös siro antiikkipeili, joka koristi ulkosaunan pukuhuonetta.
Aivan täysverinen heinähattu en kuitenkaan ollut. Joskus termit menivät sekaisin. Äiti kertoi meille asuneensa ihan pienenä ahtaasti Hiirakkalan talossa, josta tehtiin myöhemmin kuivuri. Mummo puolestaan luki minulle satua, joka kertoi nukkekodissa asuneesta hiiriperheestä. Ja toisessa kirjassa hiiriperhe asui kengässä. Mutta pieneen mieleen ei millään mahtunut, että ihan oikea perhe voisi asua puimurissa!
Karjalan juurihaara
Mummon myötävaikutuksesta erityisesti karjalaiset juureni ovat kiinnostaneet minua aina. Teini-iässä tuli mahdollisuus lähteä Kurkijoelle mummon, hänen veljensä sekä äitini serkkujen mukana. Minä ja samanikäinen Minna-serkkuni tartuimme seikkailuun.
Jo alkumatkasta heti rajan ylitettyämme, minut hylättiin tölkkikassien kanssa kaupan eteen. Mummo ja Minna päättivät mennä ostamaan hieman lisää juomia. “Olipas se halpaa!” tokaisi mummo, ja kääntyi siltä seisomalta takaisin kaupan suuntaan. Nuoripolvi sai maistaa vähän vapautta ja lonkeroa sillä reissulla. Kaikki tapahtui kuitenkin mummon lempeän, salaa valvovan silmänsyrjän alla.
Vierailimme mm. Viipurissa, mummon kotitalolla Soskuan kylässä sekä luostarissa Vanhassa Valamossa. Minussa eli pieni dokumentaristi jo silloin. Olen tehnyt matkasta kuvakoosteen, jossa olen kuvannut mm. hökkelikyliä, paikallisia ihmisiä ja kulkukoiria, pontikankeittoa sekä mummoa tanssimassa haitarimusiikin tahdissa.
Häjyjen kesät
Täysi-ikäisyyden saavutettuani asuin myös muutaman kesän Alastaron ja Loimaan seudulla, mistä löysin ensimmäiset poikaystäväni. Osittain majailin mummon luona ja osittain poikaystävien kotitiloilla. Elimme symbioosissa serkkuni Minnan kanssa.
Ne kesät olivat nuorten hölmöilyjen aikaa. Meidän häjyjen kesät tuoksuivat heinäpaaleilta ja autiotaloilta, kuulostivat Hurriganesilta ja V8-moottorilta, maistuivat kaljalta ja kiljulta. Oli baaritappeluita, autokolareita ja epäilemättä sulaneita aivosoluja. Satoja kierroksia ympäri Loimaan torin, milloin minkäkin Ladan tai El Caminon kyydissä, sekä pikkutunneille venyneitä tansseja metsästysmajan pöydillä.
Juhlimisen ohessa me serkukset harjoittelimme yrityksen pyörittämistä ja työntekoa tädin kukkakaupassa Alastarolla. Mummo ei tuominnut meitä silloinkaan. Vaikka taatusti ymmärsi mistä oli kyse, kun mummon valkonaamaisille Charlien enkeleille eivät kukkakaupalle tuodut eväät oikein maistuneet. Kaukonäköisenä hän kaiketi ymmärsi, että lapsukaisten oli luotava omat karttansa maailmasta.
Mahdoton mummo
Helena oli moniuloitteisin ihminen, jonka olen tuntenut. Hänessä ikäänkuin kiteytyi monet ihmisen arkkityypit. Kaikki, jotka muistuttavat vähänkään mummoani ovat lempi-ihmisiäni. Helena osasi olla yhtä aikaa herttainen ja heleä sekä ilkikurinen velmu.
Toisia purevat lapset ja koiranpennut saivat opetuksenomaisesti tuntea nahoissaan mummon terävät hampaat. Muistelen, että joskus Muumi- limsapulloon oli ujutettu alkoholia, ihan vaan jekkuilu ja opetusmielessä. Sitä maistanut pahaa aavistamattoman lapsenlapsi ei taatusti himoinnut hetkeen huikkaa minkäänlaisesta pullosta.
Valon Helena
Mummossa yhdistyivät kaikki ne piirteet, joita ihailen ihmisessä: valoisuus, omalaatuisuus, hyväsydämisyys, lempeys, temperamenttisuus, sitkeys, uteliaisuus, rohkeus, viisaus, luovuus ja huumorintaju. Hän oli ihminen, joka onnistui säilyttämään sisäisen lapsensa leikkisyyden loppuun saakka. Hänellä oli aina tietty pilke silmäkulmassa ja vähän arvoituksellinen hymy.
Jos nimi on enne kuten sanotaan, niin mummoni nimeäminen Helenaksi oli Lyydia-äidiltä näkijän teko. Helena nimi merkitsee aurinkoista, valaisevaa, soihtua, loistavaa ja säteilevää. Ennen kaikkea valoa on tuonut maailmaan ja jälkipolville perinnöksi tuo 9-lapsisen perheen kuopus.
Helenan Palo
Totuutta en tiedä Helenan ja Taunon keskinäisestä suhteesta. Mutta mielessäni olen luonut heistä vaikuttavan rakkaustarinan. Ymmärtääkseni ja kuvienkin perusteella Tauno oli romanttinen kelmi. Helenan oma Tauno Palo.
Isoisänä Tauno ainakin oli lempeä mies. Taunon ja Helenan avioliitto kesti loppuun saakka. Kun Tauno sairastui astmaan ja alkoi mennä huonoon kuntoon, Helena toimi noin 7 vuotta täysipäiväisenä omaishoitajana vuoteen 2002 Taunon kuolemaan asti.
Villi ruusu
Helena rakasti kukkia! Hän oli ahkera ja uuttera kaikessa, mutta erityisesti ihmisten ja kasvien hoivaajana.
Helena piti kai hyvää huolta kaikista ”kasveistaan”, jotta ne palkitsisivat hänet kukkasilla. Rakkautta ja myötätuntoa antoi Helena ravinteeksi kasvaville taimilleen. Energiaa antoi valollaan. ”Ain hauskaa olla pittää!”, sanoi Helena.
Ruusuksi häntä itseäänkin voisi luonnehtia: sellainen hento vaalean punertava, jossa on kuitenkin vähän terävät piikit.
Minulle mummo on tarjonnut taiteellisen inspiraation kipinöitä ja elämääni rikastuttavia sukulaisia. Voidaan kai sanoa, että hän tarjoili muusia muussakin muodossa kuin perunavellinä.
Äitini ja minun toinen nimi on Helena. Oman tyttärenkin olen nimennyt kolmannelta nimeltään Helenaksi. Esikoistytär syntyi vain kuukausi mummon kuoleman jälkeen. Uskon vahvasti, että tyttäreni kantaa nyt mummoni soihtua.
