Tuskin ruskalehdet olivat ehtineet peitellä siiliä talvilevolle, kun ensilumi jysähti niskaan kuin kärppäviitta kuningattarelle. Siili ei ollut ollenkaan valmis talveen. Hän oli päättänyt hyvästellä vielä joutsenet ennen kuin ne aloittaisivat pitkän muuttomatkansa suojärveltä.
”Swan Lake” oli tarina, jonka siili oli mielessään valmistellut. Siihen pitäisi saada kuvia valkoasuisista hienohöyhenistä. Kohtaloaan uhmaten tunteellinen siili lähti tarpomaan syvässä hangessa kohti suojärveä.
Muistojen peittämä marraskuu
Marraskuu saa mieleni usein kaihoisaksi, mutta tänä vuonna ajanjakso on erityisen pölyharson peittämä. Saattelen haikeudella valmiiksi luultavasti viimeistä konservointityötäni tässä työhuoneessa. Samaan aikaan tyhjennän kotia, sillä muutto pienempään asuntoon häämöttää edessä.
Ajankohta tuntuu väärältä. Miksi minun pitää käydä tonkimaan pesää juuri nyt, kun olisi aika käydä talvilevolle. Muistoni ovat kiertyneet tavaroiden ympärille kuin juuret. Ne tuntuvat vain paisuvan tässä pesässä, jonka seinät käyvät yhä ahtaammiiksi. Tavaroita ja muistoja tursuaa kaikkialta.
Tuntuu kuin olisin juuttunut suonsilmään, ja muistoni pitelevät minua kiinni kuin suon haltijat. Lapsuudenaikainen mekkoni vaanii minua henkarilla uhkaavana roikkuen ja kolme talvea sitten vetoketjultaan hajonneet talvikengät huhuilevat: ”Olemme arvokkaat, meidät voit vielä korjauttaa suutarilla!”
Sitä paitsi, mikä minä olen kuratoimaan sen kokoelman, jonka lapseni haluavat elämästään säilyttää. Jos heiltä kysytään, jokaikinen nalle ja pupu on yhtä tärkeä.
Joka tapauksessa nämä kaikki päätökset minun on tehtävä yksi kerrallaan, ennen kuin pääsen ulos tavaroiden luomasta upottavasta suosta. Muistojen vaalijana, se on minulle henkisesti uuvuttava ja raskas prosessi.
Keräilijäluonne
Vanhat esineet ovat aina kietoneet minut seittiinsä. Kenties jopa kaikkein varhaisin lapsuusmuistoni on Vahdon lainamakasiinimuseosta.
Ala-asteikäisenä olin muuttanut oman huoneeni kotimuseoksi, jonka kokoelma koostui papan verstaasta pelastetuista talonpoikaishuonekaluista ja keräilemistäni enkeliveistoksista. Pukeuduin tuolloin usein äitini lapsuuden aikaisiin takkeihin, mekkoihin ja villaliiveihin.
Nykyinen kokoelmani käsittää patinoituneiden esineiden lisäksi myös luonnontieteellisen osuuden. Hyönteisten kauniisti kaivertamat kaarnat, kuivatut pionit, perhosensiivet, linnunsulat, kallot ja sudenkorennot on vaivalla säilytetty tulevia taideprojekteja varten. Sain kerran vierailla taiteilija Kari Cavénin valtavassa kierrätystaide-esineiden varastossa. Sellaisen varastotilan kun saisi itselleenkin.
Kapioarkkuja
Jostain syystä koen syvää velvollisuutta säilyttää ja välittää eteenpäin muidenkin muistoja. Ehkä minun kohtaloni on olla jonkinlainen kaihomielinen kapioarkkujen penkoja.
Oman äitini Tainan muistot on lapsuudenkodissani säilötty kukkakoristeiseen kapioarkkuun. Lapsena tutkin sen kätköistä löytyviä aarteita nostalgialasit silmillä.
Sieltä löytyi mm. pääsylippu Oripään työväentalon discoon, jossa 14-vuotias äitini tapasi ensikerran isäni. Kuin kohtalon sinetöiden äidin ystävä oli kirjoittanut lippuun Tainalle ja Karille yhteisen sukunimen. Samaisessa paikassa järjestettiin discoja vielä minunkin teini-iässäni. Pääsinpä kerran serkkuni seurassa osallistumaan. Sillä kertaa ei kohtalo minulle kuitenkaan sulhoa suonut.
Omia aarteitani aloin jo lapsuudessa kerätä noin neljä kertaa äitini kapioarkkua suurempaan puuarkkuun. Siellä löytyy esimerkiksi ensimmäisen koiramme Pörrin kaulapanta kelmuun säilöttynä, jotta tuoksu ei koskaan katoaisi. Todellisuudessa en muista koirasta juuri muuta, kuin sen viimeisen elinpäivän. Pörri-parka ei jaksanut nousta ulko-oven kynnyksen yli, kun menin sitä tapani mukaan tarhasta koulun jälkeen hakemaan.
...ja prinsessaunelmia
Olen itse halunnut säilyttää Helena-mummoni vihkikengät ja tätini Katariinan hääpuvun. Mielessäni kytee ehkä ajatus luoda heidän muistoistaan joskus taidetta. Ennen kaikkea haluan välittää eteenpäin heidän tarinoitaan.
Tätini hääpuku on vahvasti linkittynyt myös omiin lapsuusmuistoihini. Ihailin nuoria kauniita tätejäni, jotka edustivat minulle, pienelle tytöntyllerölle, prinsessoja. Ja heidän komeat miehensä olivat tietenkin prinssejä. Elettiin 90-luvun alkua ja prinsessa Dianan loistelijas hääpuku oli vuosikymmen aiemmin ilmeisesti saanut aikaan kermakakkupukujen tulvan myös Suomessa.
Molemmat tätini isän sisko Katariina ja äidin sisko Heli menivät naimisiin koreissa hääpuvuissa, mikä on jäänyt mieleeni unohtumattomana kokemuksena. Helin häissä minä sain myös kokea päiväni prinssessana, sillä olin morsiusneito. Muistan erityisen tarkasti aamun kampaajalla, jolloin minulle laitettiin kiharat. Ja kuinka kannoin ylpeänä laahusta pitkin iltaa.
Muistan myös erityisen tarkasti erään illan 2000-luvun kynnyksellä, jolloin Katariinan prinsessasatuun tuli särö. Olimme vanhempieni kanssa Turussa Down by the Laituri -festivaaleilla. Tommi Läntinen lauloi: ”Voi kuinka koskee, kelle sen kertoisin. Syvälle sydämeen sattuu.” Ja lavan reunalla notkui Katariinan prinssi toisen, vieraan prinsessan kaulassa.
Minä murehdin, kuinka kertoa tästä eteenpäin. Myöhemmin kävi ilmi, että Katariinan ja Markon avioero oli tuolloin jo vireillä, eikä minun tarvinnut toimia ikävän viestin välittäjänä. Surin prinssin lähtöä suvustamme pitkään.
Mitä pikku patinasta
Asioiden poisheittämisen suhteen olen kuin Helena-mummoni, joka kaapi homeet pois leivän päältä ja pisti poskeen.
”Syökää pois, sillä siitä pääsee! Sanoi Virttaan mummo.” Tätä hoki Helena usein jälkikasvulleen tarkoittaen Virttaan mummolla äitiään Lyydiaa.
Virttaan mummon lausahdus on jäänyt itämään meidän serkusparven mieliin siinä määrin, että sitä hoetaan myös omille lapsille. Alakoulun opettajana työskentelevä Paula-serkkuni viljelee sitä myös oppilailleen, jotka ihmettelevät: ”Kuka se Virttaan mummo on?”
Meillä syödään edelleen istuen tuoleilla, jotka olen hankkinut 17 vuotta sitten ensimmäiseen asuntooni kirpputorilta ja entisöinyt maalaamalla. Luulen, että nuo tekonahkapäällysteeltään revenneet tuolit ovat tulleet palvelusaikansa loppuun.
Vähänkään käyttökelpoisen tavaran poisheittäminen on minulle luonnosta välittävänä ihmisenä rikollisen tuntuista. Enkä voi olla varma, päätyvätkö kierrätyslaatikkoon viemäni tavarat osaksi jäteongelmaa Afrikassa.
Toisaalta hyvänlaatuinen kierrätetty tavara, voisi jatkaa elämäänsä osana jonkun toisen tarinaa. Asia saisi siten lohdullisen näkökulman.
Kerttu-kaihomieli ja Eino melkein Leino
Jos olenkin perinyt iloluontoa äitini puolelta karjalaisesta suvusta, kaihomielisyyden uskon perineeni isän äidiltä Kerttu-mummilta. Isän puolen suku on täysin Pohjois-Pohjanmaalta lähtöisin. Kertun kanssa vietin mielelläni aikaa vanhoja valokuvia selaten ja yhdessä haikeasti huokaillen. Lapsena minua kyllä huvittivat isoisäni Einon kuvat, joissa hän lyhyehkönä pankinjohtajana poseerasi korkeakorkoisissa kengissä pankkineitien rinnalla.
Eino keräili vanhoja huonekaluja ja esineitä, kuten taskukelloja, puukkoja ja kävelykeppejä. Hän oli erityisen taidokas kynäniekka ja puheiden pitäjä. Käsistään kätevä mies kirjoitti kauniilla käsialalla ja rakasti puutöitä, kuten soitinrakennusta.
Monet Einon taipumuksista ovat periytyneet myös isälleni ja minulle. Isäni Kari on laulujen sanataiteilija ja kitaransoiton mestari. Hän keräilee vanhoja soittimia, kuten radioita ja huuliharppuja.
Me kaikki olisimme varmaan eläneet mielellämme Suomen metsäajassa ja savupirttien aikakaudella; talvisin verkkaisesti hämyisessä pirtissä runonlaulantaa ja kanteleen soittoa kuunnellen.
Kiehtova provenienssi
Hyvällä mielikuvituksella keksin usein esineiden kautta omia tarinoita myös tuntemattomien ihmisten esineistä. Minulle on päätynyt erään sairaanhoitajan sekä taiteentekijän jäämistöjä. En kertakaikkiaan pysty heittämään pois antiikkisia sairaalainstrumentteja, taidokkaasti nyplättyjä pitsejä, keskeneräisiä maalauksia, vanhoja taidekirjoja ja grafiikanlaattoja.
Konservaattorina tutkin usein maalausten ja kehysten taustalla olevia merkintöjä, etikettejä ja sinettejä. Tämän toistaiseksi viimeisenkin konservointityön taustalta löytyy kaikenlaista mielenkiintoista tietoa, kuten esineen restaurointihistoria. Ensimmäistä kertaa asiakas myös pyysi minua jättämään oman puumerkkini teoksen taustalle.
Viime keväänä olin kuntokartoittamassa Turun tuomiokirkon alttaria. Mielessäni pyöri silloin sukututkimuksessa esille tullut tieto, että eräs esi-isämme on haudattu kirkon lattian alle. Miten kutkuttava ajatus, että esineet ja paikat voisivat luoda jonkilaisen näkymättömän säikeen ihmisten välille.
Yhteyskonservaattori
Tässä ajassa yhteydet katkeilevat alati: yhteys luontoon, esineellinen jatkumo sekä yhteys juuriimme ja toisiimme. Ehkä lopulta kaikkein eniten valitsemassamme elämäntavassa kärsii yhteys itseemme.
Olisiko näitä kaikkia yhteyksiä sitten mahdollista ennallistaa jotenkin. Uskon, että pysähtymällä, syventymällä ja herkistymällä asioiden äärelle voimme palauttaa menetetyn yhteyden — eläimiin, kasveihin, toisiimme, materiaan, itseemme, juuriimme, kenties jopa esi-isiimme.
Jos tässä maailmassa jotakin pitää konservoida niin yhteydet. Haluan jatkossa jollakin tavoin auttaa palauttamaan ja säilyttämään erilaisia yhteyksiä.
Swan Lake vai Swamp Fate
Kuinka kävi siilin tarinalle kuvankauniista joutsenista järvellä? Tarinasta tuli enemmänkin märkä villasukka, kuin puhtaanvalkea kärppäviitta. Vaikka siili kuinka haparoi lumen peittämässä metsässä, hän ei tahtonut löytää perille. Lumi oli häivyttänyt kaikki merkit polusta, ja matkanteko yksin epätasaisessa suomaastossa oli upottavaa ja vaarallista.
Järkeään uhmaten hän hyppi sokkona purojen toiselle puolelle ja ylitti vaarallisia siltoja. Viimeinen silta aivan suojärven kupeessa oli siilille liikaa, ja hän päätti kääntyä takaisin.
Tämä siili olisi halunnut kuvittaa tarinansa joutsenilla kunnioittaakseen Katariina-tätinsä nykyistä liittoa. Katariina ja hänen miehensä Pasi rakastavat joutsenia. Vihille mennessään vuonna 2014 he kertoivat olevansa toisilleen uskollisia kuin joutsenet.
Katariina on aito soturiprinsessa, joka on selvinnyt voittajana mielenterveyden haasteista, vaikeasta endometrioosista sekä viimeisimpänä syövästä. Pasi puolestaan on osoittautunut todelliseksi prinssiksi, joka on vaimonsa tukena niin myötä- kuin vastamäessä. Tänä vuonna Pasi on ryhtynyt sairastavan Katariinan omaishoitajaksi. Lisäksi viisikymppinen mies on mennyt autokouluun toimiakseen neitonsa kuljettajana.
Kotoisa villasukka on lopulta enemmän siilin mieleen kuin korea, mutta toisten selkänahasta revitty vallan symboli, kärppäviitta. Hän vetää virttyneet villasukkansa piikkiensä päälle ja ryhtyy urheasti raapimaan talvipesäänsä kasaan.
Ehkä tämäkin siili saa lopulta käydä levollisena talviunille, tai nukahtaa ainakin rauhallisena muistojensa suohon.
