Olen täällä blogissa monesti tunnustanut omia pelkojani ja häpeän aiheitani. Ajattelin tällä kertaa sekoitella omaa tunteellista soppaani vielä vähän lisää.
Häpeän tunnustaminen muille nimittäin lievittää sitä. Niinpä keiton hauduttamiseen sitoutunut energiakin pääsee ehkä jollain lailla vapautumaan.
Vähän häpeän tällä kertaa raottaa teille kattilan kantta. Mutta vähät siitä – Bon appétit, mon chéri!
Iloisia perhetapahtumia meren äärellä
Olen viettänyt paljon aikaa Lokalahden mökillämme tänä kesänä. Ennen juhannusta harmaasieppo oli rakentanut pesän mökkisaunan terassin peilille, ja sinne ilmestyi viisi kirjavaa munaa.
Juhannuksena emon hautomista tuli väkisinkin häirittyä jonkin verran, sillä juhannussaunaa ei kukaan tahtonut jättää välistä. Emo kävi kuitenkin urheasti aina tilaisuuden tullen muniaan hautomassa.
Emon sinnikkyys palkittiin ja kaikki viisi poikasta kuoriutuivat. Pääsimme ihastuksella seuraamaan poikasten kaikkia kehitysvaiheita. Heinäkuun puolivälissä poikaset sitten alkoivat yksi kerrallaan lentää pesästä.
Minut yllätti, etteivät kaikki poikaset lähteneetkään yhtä aikaa. Kaksi niistä jäi vielä pesään empimään, kun tein itse lähtöä mökiltä. Yksi poikasista tuntui olevan selvästi muita arempi, ja kyyhötti jäljelle jääneen sisaruksensa suojissa aivan sen kyljessä kiinni.
Kuten ihmisissä muissakin lajeissa on herkempiä ja varautuneempia yksilöitä toisten joukossa. Evoluutio ei ole karsinut herkkiä pois, joten kaiketi meilläkin on tarkoituksemme.
Uskallammeko tuntea?
Olen opiskellut viime päivinä Heli Mäkelän kirjaa: Uskalla tuntea, Kirjapaja, 2024. Suosittelen kirjaa lämpimästi ihan kaikille. Uskon aidosti, että maailmasta tulisi parempi ja monelle henkilökohtaisesti valoisampi paikka, jos kaikki tunnetaidoistaan kiinnostuneet löytäisivät tämän kirjan.
Kirja antoi minulle vahvistusta siitä, kuinka tärkeää yhteiskunnassamme on saada muutettua pidättyväistä, tunteita peittelevää ilmapiiriä. Kaipaamme kaikki rohkaisua herkkyyden ja tunteiden näyttämiseen. Myöskään fyysisiä hermostumisen merkkejä, kuten punastumista, kyyneliä tai äänen tärinää ei pitäisi joutua häpeämään tai peittämään.
Ehkä kattamalla rohkeasti omat pelkoni ja häpeän aiheeni pöytään, voin saada jokusen lukijan avautumaan ja selvittelemään omia tunnesolmujaan auki. Näin ainakin toivon.
Hävettävät uskomukset
”Häpeä on syvä tunne siitä, että itsessä on jotain perustavanlaatuista vikaa. Silloin voi tuntua siltä, ettei kelpaa sellaisena kuin on. Häpeä ruokkii turvattomuuden tunnetta, ja monilla saattaa kulua paljon energiaa oman kuvitellun huonouden peittämiseen.” Uskalla tuntea, Heli Mäkelä.
Minäkin alan vähitellen ymmärtää, että monet persoonaani ja kykyihini kohdistuvat häpeän aiheet, ovat itse asiassa omia uskomuksiani. Nuo uskomukset ovat alkaneet kehittyä lapsuudessa ja iän myötä on kerääntynyt uusia kokemuksia niitä vahvistamaan. Seuraavaksi annan esimerkin omasta elämästäni.
Suomen surkein kuski
Minulla on uskomus, että olen yksinkertaisesti toivoton ja kehityskelvoton tapaus ratissa. Minulla ei ole kykyä kahteen yhtäaikaiseen asiaan, kuten auton hallintalaitteiden ja liikenteen havainnointiin. Mikäli liikenteessä sattuu vielä jokin yllättävä tilanne, jäädyn takuuvarmasti totaalisesti.
Kamalinta on, jos vieressä on apukuski, joka saattaa antaa neuvoja tai huomautella ajotyylistäni. Pahoin pelkään että, tämä saa minut purskahtamaan itkuun ja näyttämään haavoittuvuuteni.
Minulla on muutenkin pään sisällä taukoamaton ajatusmyrsky, joten en mitenkään kykene keskittymään mukavaan jutusteluun ajaessani. Apukuskit kun harvemmin ovat täysin hiljaa. Parempi siis vältellä ajamista, jolloin kaikki pysyvät turvassa eikä minun tarvitse asettaa itseäni naurunalaiseksi.
Uskomuksen juuri
Jo ennen ensimmäistäkään moottoriajoneuvon käyttökokemusta, minulle alkoi muodostua käsitys itsestäni mekaniikka-tumpelona. Soitin lapsena haitaria. En koskaan tuntenut olevani erityisen hyvä siinä, mikä johtui luultavasti soittoläksyjen väliin jättämisestä.
Monessa muussa asiassa minulla oli luontaisia kykyjä, joten kyseisessä lajissa harjoitteluun satsaaminen ei tuntunut mielekkäältä vaihtoehdolta. Kahden näppäinrivistön paineleminen yhtä aikaa oli olevinaan minulle ylivoimaisen vaikeaa. Päättelin, että minusta ei ole sen kummemmin hanuristiksi kuin muuhunkaan multitaskaamista vaativaan.
Pikku-neiti hermostuja
Lapsena ensimmäinen mopon ajokokemus sattui serkkujen luona, äitini vanhan kotitilan pihalla. Hermostuin ja väänsin Mankin kaasukahvaa väärään suuntaan, kun olisi pitänyt jarruttaa. Ladon seinä lähestyi vauhdilla ja käänsin kurssin viime hetkellä oikealle päätyen suoraan nokkospuskaan. No enpähän koskaan tullut kinuneeksi vanhemmilta mopoa tai skootteria.
Oripään lentokenttä ja ensimmäiset autoilu harjoitukset esiteini-iässä äiti apukuljettajana. En saa palautettua tilannetta mieleeni tarkasti, mutta jokin ajamisessa tökki. Sen sijaan muistan erityisen hyvin, miten lamauttavaa häpeää tunsin omasta reagoinnista. Kun en onnistunut ajamisessa ensiyrittämällä, hyppäsin ulos autosta tuohtuneena ja kyynelsilmin. Äidin kanssa vielä myöhemmin kummasteltiin, miten ihmeessä olin saanut jonkin moottorin vikavalon syttymään.
Täpärästi läpi
Ajokortin sain heti täysi-ikäiseksi tultuani. Kaikesta tumpeloinnistani huolimatta, inssi meni jostain noitaoikusta ensimmäisellä yrityksellä läpi. Muistan kuitenkin autossa vallinneen tunnelman kuin eilisen päivän. Samoin tutkinnon vastaanottajan jokaisen huomautuksen virheistäni.
Sössin vielä viimeisen parkkiruutuun peruuttamisen niin pahasti, että valvoja huomatti lopussa puoli-ivallisesti, mutta minua kaiketi vähän säälien: ”Sanoin siis, että voit ajaa mihin tahansa parkkiruutuun – vaikkapa tuohon suoraan edessä olevaan.”
Uskollinen Ford Escort vuosimallia -87
Pari kesää jopa nautin autolla ajamisen huumasta huristelen pitkin Alastaroa ja Loimaata mummon vanhalla Escortilla. Serkkupoika ei meinannut perässä pysyä kun tämä mimmi kiihdytti Alastaron moottoriradan kupeessa suoralla menemään. Muistan, miten tuuli rämisytti uhkaavasti vanhaa autonruppanaa moottoritiellä satasen lähestyessä.
Kävin Escortilla Alastaron kukkakaupalla kesätöissä. Aamuisin aina jännitti lähteekö auto käyntiin, sillä kaverille piti antaa ryyppyä. Joskus hermostuksissani tuuppasin ryyppyä liikaa, niin että tulpat kastuivat. Niinpä tämä tekninen tumpelo pelkäsi usein myöhästyvänsä töistä auton käynnistysvaikeuksien takia.
Itkupilli
Tuli kesä, jolloin olin Turussa siivousfirmassa töissä. Olin ajanut sen verran vähän lukuvuoden aikana, että päätin työhaastattelussa kieltää koko ajokortin olemassaolon. Jotenkin työparini kotisiivouksessa sai ajokykyni selville, ja painosti minut auton rattiin: ”Ajat vaan kato mun perässä tonne keskustaan saakka.”
Heti alkumetreillä ahtaassa parkkihallissa unohdin katsoa peruuttaessani etukulmaa ja pelti kolisi. Työparini pelotteli minut henkihieveriin, että pomo tulisi olemaan tosi vihainen, koska kolhin paitsi siivousfirman autoa, myös viereistä vuokra-autoa.
Raskaan ja paineistetun työpäivän päätteeksi menin häntä koipien välissä hissiin suuntana pomon työhuone. Siivousfirman omistajan aviomies sattui hissiin, ja oli mitä ilmeisimmin tilanteen tasalla. Mies loi minuun myötätuntoisen katseen ja sanoi: ”Sulla taisi olla raskas päivä.” Puhkesin vuolaasti kyyneliin.
Häpeän ote
Kaikki eivät ota autoilua ja virheitään ollenkaan noin vakavasti. Ystäväni viihdytti meitä mökillä kolmen inssikertansa kommelluksilla. Hän on muutenkin monessa asiassa häpeämätön sankarini. Minä sen sijaan olen tottunut pitämään häpeälliset tarinani piilossa, mikä vain ruokkii tunteen olemassaoloa.
Ajamiseen kohdistuvat pelkoni eivät liity niinkään vauhtiin tai kolarointiin. Olen hävennyt naisellista heikkouttani, osaamattomuuttani ja autoiluun yhdistyneitä tunteenpurkauksia. Saattaa olla, etten edellisen tapauksen jälkeen, ole suostunut ajamaan miespuolinen henkilö kyydissäni. Jostain syystä en pysty myöskään irrottautumaan ajatuksesta, mitä muut liikenteessä olijat ajattelevat ajotyylistäni.
Ja arvatkaa, montako kertaa olen kuullut tässä yhteydessä lauseet: ”Älä ole niin herkkä” ja ”Ei tuosta nyt kannata hermostua”.
Uskomusten muuttaminen
Negatiivisia uskomuksiaan on onneksi mahdollista muuttaa kertomalla itselleen vähitellen uudenlaista, myönteisempää tarinaa. Itsestäni käyttämäni ilmaisut: tunari, tumpelo, hermostuja ja itkupilli ovat nimittäin vuosien myötä luoneet minusta sellaisen.
Mutta uskokaa pois, on olemassa taikasanoja, joilla omaa kertomustaan on mahdollista muuttaa. Jos hoen tarpeeksi pitkään itselleni, että olen vaikkapa ilveksen lailla näppärästi ja äänettömästi juurakkojen yli peruuttava Tesla-kuski. Ja SIMSALABIM! Ei haittaa, vaikka en Teslaa vielä fyysisessä todellisuudessa omista, sillä siitäkin voi tulla lopulta todellisuutta. Kunhan annan mielikuvitukselle mahdollisuuden.
Luova paussi
Rehellisyyden nimissä on sanottava, että olen ollut tänä kesänä hieman neuvoton ja hukassa oman elämäni suhteen. Kaikki vaiheet kestävät kuitenkin aikansa ja tiedän, että lopulta löydän aina oman valoni. Luulin jo, ettei minulla ole hetkeen kirjallista antia kenellekään.
SITTEN mökillä valtava rupikonna hyppäsi yöllä telttaani. Tyyppi vaani minua teltan eteisessä, kun hämärässä kömmin yöllä pissattamaan lasta. Veljelläni oli samaisessa teltassa edellisellä viikolla treffit meriharakan kanssa. Voi, ihana rikas meriluonto!
Joka tapauksessa meren äärellä vietetty rauhallinen aika teki taikojaan mielelleni. Päätin, että olenkin sellainen HAITARINOITA, joka heittää samaan soppaan sekä sammakon että haitarin! Ja ehkäpä vielä kirjoittamistaan odottavan työhakemuksenkin!
Olen nimittäin elämäntilanteessa, jossa tarvitsen kipeästi varmoja, säännöllisiä tulonlähteitä. Yrittäjyys kulkee koko ajan rinnallani, mutta toistaiseksi enemmän sivutoimisesti. Haen nyt palettiani täydentäviä töitä siivousalalta. Jos siis jollakulla tätä lukevalla on siivousalan yritys Lahden suunnalla tai tuttuja joilla on, nyt seuraa avoin työhakemus.
Työhakemus
Olen pian 38 vuotta täyttävä kahden lapsen äiti. Etsin siivousalan töitä neljän kesän työkokemuksella. Töitä tarvitsisin noin 15-25 tunniksi viikossa, mieluiten toimistoaikoina. Myös satunnaiset ilta- ja viikonlopputyöt ovat soviteltavissa.
Minusta saatte reippaan, vastuullisen ja aina hymyssä suin kulkevan työntekijän. Takaan olevani viimeiseen saakka ahkera ja tarkka. Olen tällä hetkellä loistokunnossa ja siten erittäin motivoitunut tekemään fyysisesti rankkaa työtä.
Autoa en valitettavasti aja. Sattuneesta syystä (lue ylempää tekstistä) en ala yrityksen autolla ajotaitoa myöskään harjoittelemaan. Sen sijaan minulle soveltuvat kohteet, joiden välillä kävely, pyöräily tai julkinen kulkuyhteys onnistuu.
Minulla on eniten kokemusta porras- ja toimistosiivoksesta. Jonkin verran olen tehnyt myös koti-, myymälä- ja rakennussiivousta sekä työmaakoppien siivousta. Tulen toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa ja olen sinut myös vaativien kohteiden kanssa.
Annan erittäin mielelläni lisätietoja puhelimitse 044 024 0654 tai sähköpostilla herkka.savy@gmail.com. Voin mieluusti myös pyöräillä paikan päälle esittäytymään koko iloisessa olemuksessani.
Tarpeet tunteiden taustalla
Tiedättehän, että ihmisellä on oikeasti monenlaisia tarpeita, joiden vajeesta tunteetkin usein kumpuavat. Tarpeita eivät ole vain ilmiselvät kuten syöminen ja riittävä uni. Esimerkiksi läsnäolo, oppiminen, huumori ja vaihtelu ovat ”Uskalla tuntea” kirjassakin lueteltuja tarpeita.
Jos omat tarpeensa ohittaa riittävän pitkään, voi tunnesoppa alkaa räjähdellä hallitsemattomina tunteenpurkauksina. Minäkin olen viime vuosina ihan pelästynyt (ja hävennyt) sellaista uutta puolta itsessäni, että saatan toisinaan hyppiä räksyttämään läheisilleni kuin vesikauhuinen koira. Ymmärrän nyt, että tämä ollut merkki liian pitkään ohitetuista tarpeista ja toisaalta viimeiseen asti sisällä pidätellyistä tunteista.
Ihana kirjoittaminen
Olen huomannut, että kirjoittaminen on minulle keino, joka vastaa mm. luovuuden ja yhteyden tarpeeseen. Osallistuin keväällä Kasvun Taian järjestämään ”Vahvista lapsen kehollisia tunnetaitoja” -koulutukseen, jossa tehtiin erilaisia fyysisiä tai luovia harjoitteita tunteiden säätelyyn. Eräässä tehtävässä saimme piirtää omat tunnesoppamme, jota harjoituksen edetessä höystettiin kiehuvaksi ja taas rauhallisemmaksi.
Oma keitokseni alkaa porista aika ajoin huolella ja täyttyä erilaisista aineksista. Alan silloin hämmentää siitä sopivaa aakkossoppaa teille lukijoille tarjoiltavaksi, vaikka höyryävän teekupposen kaverina. Rajutkin tunnekuohut kirjoitan usein auki, mutta ne kaadan lopulta pöytälaatikkoon homehtumaan. Kirjoittaminen on oiva keino oman pään selvittämiseen.
Hiiteen ajatus itsekkyydestä
Mitä tehokkaammin tarpeitaan oppii tunnistamaan ja vaalimaan, sitä paremmin voi. Sitä enemmän vetää puoleensa upeita ihmisiä ja mahdollisuuksia. Silloin on mahdollista levittää hyvinvointia myös ympärilleen. Omien tarpeiden vaaliminen ei ole itsekkyyttä, sen myötä voi kokea onnea ja jakaa lahjojaan maailmalle. Ja hitto vie, olla myös parempi kasvattaja, huolenpitäjä ja esimerkki lapsilleen.
Toivon sydämestäni kaikille uskallusta tuntea ja vaalia tarpeitaan!
