Kuljestelin pitkin ahonlaitaa ja hyppelehdin yli tuttujen katukivetysten omiin mietteisiini vaipuneena. Kaksi ystävääni (tai verivihollista – en ollut ihan varma) tulivat vastaan pyöräillen uusissa oransseissa farkkuhaalareissaan. Kateus nousi pintaan. Minäkin haluaisin juuri tuollaiset farkut kuin näillä bestiksillä.
Taatusti olivat tulossa SEN pojan luota, kun noin epäilyttävä virne on naamalla. Vilkaisivat vielä ohimennen taakseen kuin nauraen minulle. Toinen heistä saisi vielä kuulla tästä, kun kirjevihon seuraavaksi palauttaa. Vielä viime viikolla vannoi minulle ikuista ystävyyttä. Petturi!
Ei! Ja tuolta tulee Vesa. Juuri häneen en halunnut törmätä. Oikea kiusankappale! Liirtojarrutus suoraan jalkojeni juureen. Muutama ikävä kommentti ja räkäisy maahan. Niillä selvittiin tällä kertaa.
Minua hieman huvitti, kun tajusin näiden elävien lapsuuskuvien piirtyneen eteeni. Kaikki olivat jo taatusti muuttaneet toiselle paikkakunnalle. Ja mikäli eivät, heidän lapsensa saattaisivat tulla minua vastaan suunnilleen saman ikäisinä. Oli kesä 2023, ja olin lapsuuteni kotipaikkakunnalla Vahdolla konservoimassa kirkon alttaritaulua.
Työmatkat kävelin tai pyöräilin peltomaiseman halki ja työni tauoilla haahuilin pitkin kylänraittia jäätelö kädessäni kuvitellen törmääväni entisiin luokkakavereihin. Koin sanoin kuvaamatonta kaihoa ja ikävää lapsuusaikoja kohtaan. En osannut selittää tuota olotilaa. Mutta tunsin vahvasti, että haluaisin muuttaa takaisin kotiseudulle ja saada uuden yhteyden noihin ihmisiin.
Tästä alkoi taipaleeni syvälle omaan historiaan ja sisäisen lapseni kiinni nappaamiseen. Tuntui, että olin hukannut itseni jonnekin matkan varrelle ja raahustanut viimeiset vuodet eteenpäin kuin vanha säyseä tamma laput silmillä. Sivuille ja taakse on turha vilkuilla, kun eteenpäin on työhevosen mentävä. Eipähän tarvitse kohdata mitään pelottavaa tai häiritsevää matkan varrella.
Elämäni rooli
Kesällä 1999 teini-iän kynnyksellä tein suuren roolisuoritukseni näyttämöllä. Valmistelimme ystäväni ja naapuruston lasten kanssa koko kesän näytelmäämme Hiewatha, joka esitettiin yhden ainoan kerran pihapiirissämme. Johannan kanssa yhdessä käsikirjoitimme minulle intiaanipojan hahmon. Hiewatha oli pieni ja heiveröinen, mutta sitäkin rohkeampi ja neuvokkaampi tapaus.
Lapsuuden leikkien päättymisen ajanjaksona lapselliseen näytelmään heittäytyminen aiheutti ristiriitaisia tunteita sekä minussa että koulutovereissani. Olin toisaalta ylpeä saavutuksestamme ja innoissani roolista. Toisaalta se etäännytti minua entisestään kauempana kirkonkylällä asuvista ystävistäni.
Näytelmässä minulle sattui sitten jokin pieni, mutta omasta mielestäni, katastrofaalinen virhe. Kukaan muu tuskin huomasi asiaa, mutta tunsin flopanneeni koko esityksen. Kaiken kukkuraksi kylän pojat saapuivat uteliaina seuraamaan roolisuoritustani. Kuvittelin heidän tulleen ilkkumaan minulle ja tunsin itseni naurunalaiseksi.
Ego astuu näyttämölle
Jollakin tavalla näytelmä oli eräänlainen käännekohta oman elämäni näyttämöllä. Herkkä lapsi sai siinä pahasti siipeensä. Onneksi egoni saapui puolustamaan minua. Se silitti minua poskesta, ja kuiskasi. ”Olet turvassa, kunhan pysyt piilossa. Nyt tehdään niin, että lopetat moiset sulkapantaleikit ja piiloudut oppikirjojen taakse. Sieltä sinua ei huomaa kukaan.”
Hieman myöhemmin egoni viittoili minua kanssaan puun taakse. ”Psst! Vedät tästä pienet henkoset Norttia poskeen. Saat kato vähän karismaa. Kehutaan yhdessä niille sun koulukavereille sitten. Kai sulla vielä on jotain kavereita siellä, hä?”
Ja minä nyyhytin egoni olkaa vasten: ”Ei ole ketään. Toisille ovat tärkeämpiä poikaystävät, lempibändit ja ne katu-uskottavammat kaverit. Katso nyt minua: olen rimppakinttuinen haaveilija. Lauta-Kaisaksikin sanovat. Nyt sain vielä nämä dorka-lasitkin.”
Ja egoni lohdutti: ”No jaa…Menet kohta jo lukioon. Valitaan sulle sellainen lukio, jossa kukaan ei tunne sua eikä iske suhun hikarin leimaa. Turkoosit piilarit silmiin ja rottanahkatakki päälle! Kyllä se siitä!”
Kiltisti tottelin egoani, kun se käski keittämään kiljua, pelaamaan juomapeliä pontikalla ja oksentamaan vasta sitten, kun on päästy ulos Cadillacin nahkapenkeiltä. ”Jos et keksi muuta puheenaihetta, sano niille, että lupaat juoda Kallen pöydän alle tänään.”
Egoni keinot vaikuttivat hyvin toimivilta. Sain kavereita ja poikaystäviä. Sain olla koulussa vähän nörtti, kunhan pidin tiukasti kiinni ”Keissi-Kaisan” ja ”Kaljapöhön” imagostani. Maistelin elämää kaupunkikavereiden kanssa Aurajoen rannalla ja seuraavana viikonloppuna maalaisten seurassa Alastaron metsästysmajalla.
Lahteen kehystäjä artesaanikouluun meno toi mukanaan lisää torttutukkaisia kavereita ja sain uudenlaista kosketuspintaa rockabilly ja psychobilly meinikeihin. ”Wau, mikä mimmi! Fiftarikuteet ylle vaan ja stagelle pyörimään!”, hehkutti egoni.
Jossain vaiheessa joka viikonloppuinen ryyppääminen ei enää kannatellutkaan minua, ja oli jatkuvasti vähän hutera olo. Päätin satsata jälleen opiskeluun, joten oli vaihdettava toiseen maisemaan ja rooliin pääkaupunkiseudulle.
Näiden akateemisten pääkaupunkiseutulaisten kanssa ei ollut taaskaan yhteisiä puheenaiheita. ”Rakas ego, miksi olen käyttänyt kaiken aikani juhlimiseen, kun muut ovat päntänneet tietoa yliopistossa?!” ”Rauhoitu”, lohdutti ego: ”Sähän oot käytännön tyyppi! Sulla on kokemusta noista antiikkihommista ja kultauksesta; olethan harjoitellut jo kehyskonservaattorin opissa. Reippaasti vaan tietoa keräämään! Autat sitten muita jakamalla auliisti muistiinpanoja. Saat pian uusia kavereita!”
”Ästh, mutta ego, nyt löysin poikaystävän, jonka kaveripiiri koostuu entisistä lähiöhipeistä ja ikuisista anarkisteista. Kaikki ovat syntyneet minua edeltäneellä vuosikymmenellä. He pitävät mua pikkuvanhana naapurintyttönä, joka kuuntelee kuulemma gospelia. Mitä, mä nyt teen! Olen aina vääränlainen.”
”Älä välitä, pojat on poikia. Keskityt vaan sun uraan. Koita päteä siellä asiakkaiden silmissä. Valkotakkinen akateemikko päivällä, ja vaikka se rotta-look sitten hämärämmässä valaistuksessa. Täydestä menee”, ikuisesti sinun Egosi.
Vuosien sosiaalisen tasapainottelun jälkeen ja kaksi lasta maailmaan saattaneena olin henkisesti ja fyysisesti kanveesissa. Lopulta taoin nyrkillä suoraa huutoa egoni jalkojen juuressa. ”Elämä ei tunnu miltään, elämä ei maistu miltään. En voi edes koskea vatsaani, sillä siinä on ammottava kolo – tykinkuulako siitä on puskenut läpi? Kuka minä olen? Pelkkä räjähtänyt äitikö?!”
”Mikä noita lapsiani jaksaa naurattaa, kun minun huuleni eivät taivu edes väkinäiseen hymyntapaiseen. Miksi käskit luopua kaikista leikeistä ja hauskanpidosta, ja ryhtyä vakavamieliseksi?! Ego, olet petturi kusipää! Nyt saat maistaa omaa lääkettäsi!”
Ego
Terapeutti, teologi ja kirjailija Tommy Hellstenin ajatukset ovat resonoineet minussa vahvasti viime aikoina. Hän kirjoittaa egosta näin:
”Ego on epätoivoinen yritys hankkia rakkautta, muuttumalla rakkauden arvoiseksi. Ego siis yrittää luoda turvaa ansaitsemalla rakkautta. Koska rakkautta ei voi saada ansaitsemalla, egon pyrkimys on tuomittu epäonnistumaan jo lähtöviivalla. Ihmisen ainoa toivo on siis siinä, että tämä egon rakennelma alkaa jossain vaiheessa luhistua.
Egon varaan ripustautuminen tapahtuu luomalla vahvuutta, joka perustuu heikkouden kieltämiseen. Valta, oppineisuus ja tietäminen, raha ja maine, ura, muihin ihmisiin ripustautuminen, päihteet, uskonnollisuus. Ne ovat kaikki yrityksiä luoda turvaa kohtaamatta sisäistä turvattomuutta.”
Piikoja viidennessä polvessa
Kuulin erään tarinan suvustamme. Se sai minut pohtimaan, kuinka muiden palveleminen ja miellyttäminen, eräänlainen häpeän sävyttämä piikaidentiteetti, saattaa virrata syvällä juurissani. Pidätän kuitenkin oikeuden mielikuvitteluun historian tapahtumien osalta ja jonkinlaisen keittiöpsykologian harrastamiseen.
Eräs esivanhempani omisti suuren maatilan Alastaron kirkonkylällä. Hänellä oli vaimonsa kanssa neljä lasta. Nuorena leskeksi jäätyään tämä suurtilallinen vei kaikkien kauhistukseksi vihille piikansa. Hän sai piian kanssa jälleen neljä lasta, joista tuli asemansa vuoksi sisarpuolilleen alisteisia ja paheksuttuja. Yksi näistä väheksytyistä piian lapsista oli isoisäni Taunon äiti Martta.
Lapsena sain puheiden perusteella sellaisen käsityksen Martta-isomummosta, että hän istui aina äitini kotitilan pirtissä herttakuningattaren elkein kepillä maahan kopauttaen ja muita käskyttäen. Minun mummoani Helenaa hän kuulemma käytti omana piikanaan.
Olisi hyvin inhimillistä ajatella, että hän siirsi nuorempana kokemaansa häpeää miniäänsä. Monta sukupolvea asui jonkin aikaa saman katon alla Kivistön tilalla. Siellä uudella maatilalla Martta tunsi ehkäpä oikeudekseen olla tilan emäntä ja matriarkka.
Mummoni Helena oli muutenkin evakkona altavastaajan asemassa yhteiskunnassa. Evakkolapsen identiteetti on suurella todennäköisyydellä rakentunut sille pohjalle, että omaa arvoaan on todisteltava osoittamalla ahkeruutta ja nöyryyttä.
Kaikenlainen piikominen, kestitseminen ja muista huolehtiminen oman jaksamisen kustannuksella tuntuu virranneen tässä sukuhaarassa vahvasti eteenpäin. Yksi jos toinenkin serkuistani on kasvatus-, kunnossapito-, siivous- tai ravintola-alalla.
Pikkupiika puhtoinen
Minusta kehittyi herkkävaistoisena lapsena hyvin nopeasti äidin pikku apuri, joka tahtoi helpottaa muiden taakkoja ja ansaita pisteitä siivoamalla. Aistin helposti muiden tunnetiloja, enkä sietänyt eripuraa. Siksi toimin usein rauhanneuvottelijana kaveripiirissä ja siivosin muiden perheenjäsenten jälkiä.
Tällaiseen enkelin identiteettiin ei oikein sopinut olla tuhma. Tytöillehän se ei muutenkaan ollut oikein suotavaa. Johonkin pitäisi saada purkaa myös ne vähemmän suositut tunteet, kuten kiukku, viha, suru, kateus ja mustasukkaisuus. Kun en uskaltanut niitä paljastaa, ne muodostuivat häpeätaskuiksi sisälleni.
Tunnustuksia
Lapsen kärsimykset ja murheet ovat usein lapsen kokoisia. Silti ne voivat täyttää lapsen pienen mielen. Me aikuiset saatamme usein nauraa jollekin ”vähäpätöiselle” asialla, joka jättää kuitenkin lapsen mieleen mitä syvimmän aikuisuuteen asti ulottuvan haavan ja häpeätaakan. Minun taakkani ovat pikkuveljeeni Konstaan kohdistuvia rikoksia, jotka eivät vanhene koskaan.
Jos minä olin vanhempien pikku enkeli, Konsta taisi olla pikkuisen huithapeli. Hän unohti milloin läksynsä, milloin reppunsa. Koska hän oli kolme vuotta nuorempi, eikä vanhempien mukaan tietyssä iässä ”oikein ymmärtänyt vielä mitään”, hän oli sopiva syntipukki pahoille teoilleni. Itsehän olin pikkurikollinen, mutta tein varkauksia ovelasti salaa jäämättä koskaan kiinni.
Kerran isotätimme Ainon luona kyläillessä keksin hyvän juonen, johon houkuttelin Konstankin mukaan. Varastelisimme isotädin kaapeista pikkuesineitä. Kun näyttäisin Konstalle merkin, kaksi sormea ristissä, on aika varastaa. En muista, lähtikö hän mukaan varkauteen. Sen sijaan minä varastin mm. ”Minttu sekä Ville” -c-kasetin ja itse Ainolle lahjaksi antamani puusta veistetyt rytmipalikat.
Jonkin ajan kuluttua vierailusta äiti sai puhelinsoiton. Yksin asusteleva lapseton Aino oli tarkka tavaroistaan, ja oli huomannut hiuspinniensä kadonneen vessasta. Kuulin äidin sanovan, että Konsta olisi ne saattanut epähuomiossa ottaa, kun on vielä niin pieni. Hän tarkastaisi kyllä Konstan haalarin taskut. Ryntäsin salamana kaivamaan pinnit omien haalarieni taskusta ja vedin vessanpöntöstä alas.
Ja rakas veljeni, tunnustan sinulle nyt myös tämän: Se olin minä, joka vein parhaan jääkiekkokorttisi ja suuren ylpeydenaiheesi. En anastanut korttia sinulta myydäkseni sitä, vaan antaakseni sen eräälle ihailemalleni vanhemmalle henkilölle. Toivoin sillä tavoin ostavani hänen arvostuksensa. Jos olisin tuolloin ymmärtänyt, kuinka tärkeä valttikortti se sinulle oli, en olisi ikinä tehnyt sitä.
Jääkiekkokortin (muistaakseni Saku Koivu) katoaminen synnytti suuren kohun naapurustossa. Se oli veljelleni henkilökohtainen kriisi, josta epäiltiin kaikkia naapurin poikia. Kukaan ei osannut epäillä minua. Vaikka miten kadutti, en voinut tunnustaa. Olisinhan paljastanut samalla myös ihailemani henkilön, jolle kortin lahjoitin.
Koska en missään vaiheessa tunnustanut tekoani, olen joutunut kantamaan syyllisyyden taakkaa kaikki nämä vuodet. Asia palaa mieleeni aina, kun yritän kohdata minussa piilevää pahuutta. Pyydän syvästi anteeksi, Konsta!
Minä olin ottanut perheessämme marttyyrin roolin, vaikka se olisi todellisuudessa kuulunut veljelleni. Konsta ei koskaan paljastanut minua hiuspinnivarkaudesta. Hän suojasi selustani myös äidin kysellessä tupakoinnistani. Minä sen sijaan olin petturi, oikea selkään puukottava desantti! Nämäkin tunteet pahuudestani ovat säilyneet haudattuina syvällä minuuteni syövereissä egoni ansiosta.
Egoa silmästä silmään
Tommy Hellstenin ajatukset egosta, riippuvuuksista ja siitä, että ihminen on ”rakenteellista rakkauden tarvetta”, ovat syventäneet ymmärrystäni yleisinhimillisestä käyttäytymisestä. Hän kirjoittaa siitä, miten jokin valtava henkilökohtainen kriisi tai huippuunsa yltyvä kärsimys voi pakottaa ihmisen lopulta nöyrtymään oman voimattomuutensa edessä.
Minulle tällainen kriisi oli uupumus toisen lapsen syntymän jälkeen. Olin siinä vaiheessa täysin loppu minuuteni väistelyyn, suorittavaan elämään, muiden miellyttämiseen ja toisten tarpeille elämiseen. Krooniseen kiltteyteen ja sillä hyväksynnän ostamiseen. Kaiken älyllistämiseen ja itseni tiukassa egon vaatimassa kontrollissa pitämiseen.
Kysymys oli myös siitä, että äidiksi tultuani minun oli vaikea kohdata ja kestää lasteni tunteita, kun en tunnistanut ja osannut käsitellä omia tunteitani ja tarpeitani. Meidän pitäisi toimia lapsillemme peileinä tunteiden tunnistamisessa ja säätelyssä. Miten se voisi onnistua, jos on itse menettänyt kyvyn riemuita, surra tai purkaa kiukkua.
Yritys selättää ego
Egon sitomat köydet ovat tiukassa, eikä niistä pyristellä hetkessä ja noin vain eroon. Se yrittää estää minua toimimasta arvojeni mukaan ja ilmaisemasta todellisia mielipiteitäni. ”Ettei vaan sattuisi mitään!” Esimerkiksi alkoholia egoni tyrkyttää lääkkeeksi joka ongelmaan.
Olin viime viikonloppuna juhlimassa uusien työtovereideni kanssa. Etukäteen olin julistanut itselleni ja muille, että alkoholia en sitten aio ottaa. Jotenkin olen viime aikoina herkistynyt alkoholille ja havaitsen sen haitalliset vaikutukset kehooni ja mieleeni entistä helpommin. Sen verran olen päässyt niskalenkkiin egosta, etten myöskään kaipaa alkoholia avukseni yhtä usein kuin ennen.
Tällä kertaa tilanne oli tiukka. Kyseessä olivat suhteellisen uudet tuttavuudet, joiden kanssa en ollut vapaa-aikaa ennen viettänyt. Alkoholin ottaminen juhlatilanteissa tuntuu olevan hyväksyttävämpää kuin sen juomattomuus. Heti ensimmäisessä mutkassa suustani lipsahti, että voinhan minä kuitenkin alkumaljan ottaa. Sitten kun olin juonut makeita limsoja ja alkoholitonta olutta koko illan, päätin baarissa tilata vielä yhden kolmosoluen.
Samoin kävi ajatukselleni vannoa kasvissyönnin nimeen. Olin suunnitellut leipovani juhliin joko jotakin vegaanista tai tuovani vähintään kaupasta kasvispasteijoita. Kun illan emäntä sitten kysyi, voisinko syödä hänen valmistamaansa kinkkupiirakkaa, vastasin takerrellen: ”kyllähän minä periaatteessa joo…” Myönnän, että minulla on vielä jonkinlainen kana kynittävänä egoni kanssa.
Luottamus
Yksinään ja omavoimaisena ihminen ei kai voi vapautua egonsa kahleista. Tarvitsemme toisiamme niin kipeästi. Jostain pitää saada tunne luottamuksesta, yhteydestä ja rakastettuna olemisesta, että uskaltaa avata siipensä.
Koen saaneeni paljon tukea ja myötätuntoa osakseni sen jälkeen, kun myönsin uupumukseni ja aloin vastaanottaa apua monilta tahoilta. Myös tämän blogin kirjoittaminen on avannut syvällisen yhteyden toisiin. Huomasin saavani vastakaikua ajatuksilleni. Löysin toisista ihmisistä tarvittavia peilejä tunteilleni.
Kesäprojektini Vahdon alttaritaulun parissa kaksi kesää sitten oli minulle henkilökohtainen voimanponnistus. Etukäteen epäilin vahvasti kykyjäni selvitä niin massiivisesta työstä yksin. Olinhan vasta toipumassa uupumuksesta, joka oli myös romuttanut itsetuntoni pohjalukemiin.
Minun oli myös luotettava työni riskialttein osuus muiden käsiin. Minun vastuullani oli nimittäin taideteoksen siirrättäminen kirkon seinältä seurakuntatalolle konservoitavaksi ja takaisin. Juuri kontrollista luopuminen on egonsa vallassa olevalle ihmiselle kauhistus.
Keräsin kuusi luotettavaa ja ammattitaitoista miestä lähipiiristäni avuksi. Suunnittelimme teoksen seinältä irrottamisen ja siirron mahdollisimman tarkoin yhdessä. Loppu oli luovutettava jonkin suuremman käsiin. Kaikki meni kuitenkin hyvin. Niin kuin yleensä menee silloin, kun uskaltaa luottaa.
Sulka pantaan ja näyttämölle
Viimeisenä työpäivänäni Vahdolla löysin kotimatkalla pellon reunasta fasaanin pyrstösulan. Ajattelin sen olevan palkinto minulle, hyvin suoritetusta urakasta. Sain sulan hattuuni tästä ammatillisesti, myhäilin.
Näin jälkikäteen ajattelen, että ehkä sulka olikin merkki minulle. Minun tulisi muuttua jälleen näkyväksi ja saada hieman koiraspuolisia sävyjä olemukseeni. Sopeutuvaan, näkymättömään ja turhan vakavaan elämään oli aika tulla muutos.
Luovuus ja leikki ovat astuneet elämääni jo siinä määrin, että uskaltauduin vähän hulluttelemaan ilahduttaakseni rintasyöpäleikkauksesta toipuvaa ystävääni. Kyllä se ego taas yritti tulla väliin, kun pakkasin reppuuni lelumiekan, tuopin, alkoholitonta kaljaa, melonin ja keittiöveitsen sen viiltämiseen.
Matkalla metsään tekemään viikinkisoturikuvauksia törmäsin puolalaiseen valokuvaajaan, joka otti makrokuvia ötököistä. Hän äkkäsi kameravarusteeni ja tiedusteli, olenko valokuvaaja. Mitään ajattelematta vastasin, että ”tavallaan joo”. Heti perään aloin lievennellä lipsahdustani lauseilla kuten, ”teen kyllä muutakin”, ”oikeastaan olen harrastelija”, ”Upeita nuo makrokuvat. Minulla on vaan tällainen tavallinen objektiivi”.
Liukenin nopeasti häpeissäni paikalta, kun oltiin vaihdettu Instagram-tilejä. Sieltä hän näkisi ensimmäisenä minun ja tyttäreni kännykkäkameralla ottamat kuvat. Miten noloa!
Ihan hienoja niistä kuvista tuli, vaikka koko ajatus oli alun perin vitsi enkä tosiaan ole mikään valokuvaaja. Seuraavana viikonloppuna pakkasin jo orastavasti itsevarmana mukaani lasten merirosvoasun, käsin tekstatun kirjeen, vanhan viinipullon karpalomehulla, antiikkiset tekstausvälineet ja hulavanteen.
Menin tässä varustuksessa ennen auringonnousua läheiselle uimarannalle leikkimään kameran eteen merirosvoa ja pyörittämään hulavannetta. Tämäkin show oli tarkoitettu toipilasystävälleni, joka lähettelee minulle jatkuvasti videoita hulavannetta pyörittävistä mummoista. Hän sanoo näkevänsä niissä minut vanhana.
Videoiden oli tarkoitus paitsi naurattaa, myös rohkaista ystävääni oman peilikuvansa tutkimiseen. Olemme puhuneet hänen ja erään burn outin kokeneen ystäväni kanssa siitä, miten sairaus tai väsymys voi vääristää omakuvaa ja vaurioittaa sitä pitkäksi aikaa. Kehon pienet virheet, kuten löysä vatsanahka, tummat silmänaluset tai huono ryhti saavat siinä tilassa todellisuutta suuremman merkityksen. On iso kynnys muuttua jälleen näkyväksi, jos ei tunnista omaa peilikuvaansa tai näkee sen toistuvasti vääristyneenä.
Skål, minun kanssasoturini! Tämän neidon tuopissa on vain alkoholitonta olutta, enkä miekallani seivästä muuta kuin meloneja. Tätä taistelua käydään rakkauden asein. Vastassa on vain oma ego. Siinä onkin riittävästi vastusta yhdeksi elämäksi!
