Runebergin päivän kunniaksi blogiin leijailee kaksi uutta sulkakynää: Valkea Haiku sekä Näkymätön Ninni. Heidän teksteissään ainoastaan teema ja kuvat ovat minun käsialaani, muu on syntynyt heidän kynistään ja sydämistään. Lautasellinen romantiikkaa ja kivuliaitakin muistoja Runebergin hengessä.
Valkea Haiku:
”Vie sydämeesi kivinen tie”, kirjailee Tuure Kilpeläinen suomalaisesta miehestä.
Voiko kyseessä olla sama mies! Mies, joka teki naisensa elämästä loputonta haastetta ja koetusta. Mies, jonka oli kohdannut pimeänä ja sokeana hetkenä. Hetkenä, jonka kohdalla ei uskonut mitään hyvää enää löytävänsä, eikä ainakaan ansaitsevansa.
Luuli asettuvansa lopuksi iäkseen pimeään loukkoon, kivikovalle pedille potemaan loputtomia sairauksia. Sairauksia, joihin tarjolla ei olisi hoitoa tai helpotusta. Lohtuna olisi turva, jonka löytää ulkopuolisuuden hiljaisuudesta ja rauhasta.
Silloin tuo kadonneen tien poika, nyt jo mies, oli saanut koettelunsa päätökseen. Hän katsoi haavoihin, joita muut inhoten välttivät. Pysyi vierellä vuosien kivuliaina öinä, tuskaisina päivinä. Ei enää tarjonnut haastetta ja koetusta. Vaan lohtua, valoa, antoi oman voimansa toisen käyttöön.
Voiko olla sama mies! Tuo, joka niin iloitsee naisensa hyvistä uutisista nyt kuin omistaan. Entinen egoisti nyt lähtee kovaan pakkaseen autollaan ja hakee naisensa lempileivonnaiset, runebergintortut. Vain häntä ilahduttaakseen ja juhlistaakseen.
Näkymätön Ninni:
Lämmin ja iso kiitos Herkän Sävyn Kaisalle, luomastasi ja tarjoamastasi tilasta kirjoittaa. Kiitos ❤️
On kirpeä pakkanen, ilta hämärtyy ja kuun loisteessa katselen puhdasta, koskematonta, kaunista kimmeltävää lumihankea. Tekisi mieli astua sinne, tekee kovasti mieli. Mutta en voi. En vain voi. En voi astua, koska pilaisin sen. Minun jälkeni tekisivät siitä kauniista puhtaan valkoisesta hangesta ruman ja likaisen.
Me ihmiset olemme kuin lumihiutaleet, jokainen erilainen, omanlainen ja arvokas. Yhdessä muodostamme kauniin hangen, jossa jokainen kimmeltää vuorollaan, jossa jokaista tarvitaan. Miten sitten aloin ajatella jättäväni ruman jäljen? Se on elämänmittainen tarina, ehkä pidempikin, sukupolvia ylittävä.
Löysin paikan jossa kulkea, paikan jossa voin hengittää. Missä kaikki vain on, sellaisenaan kuin on, ja se riittää. Paikka, jossa voin ottaa niitä haparoivia askelia ja hiljalleen alkaa luottamaan. Luottamaan itseeni, omiin askeliini ja ympäristöön.
Usean tunnin samoilun jälkeen löydän itseni keskeltä metsää, täydellisessä luottamuksen ja rauhan tilassa. Ei ole mitään pelättävää. Kaikki on hyvin. Olen turvassa täällä. Metsässä ei ole väliä, kuka olet tai, mistä tulet. Sinä olet, ja se riittää ja se on kaunista. Luontoyhteys on suuri parantava voima.
Maailma murjoo välillä kovaa ja ihmisyys on vaikea laji. Haluan tuoda omien kokemuksieni kautta toivoa, uskallusta ja ymmärrystä, lempeydellä ja rakkaudella.
Yhtenä iltana halusin käydä ostamassa tarjouksessa olevia runebergintorttuja. Ei minulla olisi ollut niihin varaa, mutta usein jää juhlapäivät viettämättä ja sesonkituotteet ostamatta juuri siksi.
Lähdin kuitenkin kävellen kauppaan ja pettymyksekseni hyllyn tarjoustuotteet olivat loppu. Kysyin asiaa kassalta ja sain pahoittelut loppuneista tortuista. Kiitin ja sanoin, että ei sitten muuta, kun niitä torttuja vain tulin hakemaan.
Ystävällinen ihminen kuitenkin tarjosi minulle tortut vielä maksutta samassa hetkessä ihan vain hyväntahtoisuuttaan. Olin aivan hämilläni tilanteesta, liikuttuneena ja kiitollisena kävelin runebergintorttupaketti kädessäni kotiin.
Kaisa, kera Runebergin:
Kun pyysin Valkeaa Haikua ja Näkymätöntä Ninniä esittäytymään blogissani Runebergin hengessä, ajattelin vain runebergintorttuja. Tiesin, että kummallakin kirjoittajista olisi tarina kerrottavanaan runebergintortuista. Itselläni ei ollut spesiaalia suhdetta leivoksiin, sen kummemmin kuin runoilijaan itseensä – hieman kuivikkaita molemmat, saattoi olla ymmärtämätön ennakkoasenteeni.
Yhtenä iltana lähdin lähikauppaan ostamaan torttuja ja nipun ruusuja, blogin kuvituskuvat mielessäni. Ostosreissu päättyi kaaokseen, jossa paperikassi repesi kahtia ja runebergintortut kierivät pitkin kaupan lattiaa. Päädyin vielä tunkemaan reikäisen, vuotavan kahvipaketin käsilaukkuni pohjalle. Olkoon tämä minulle muistutuksena nöyremmästä asenteesta.
Sielunsiskojen lähettämät riipaisevan koskettavat tekstit mykistivät ja herkistivät minut. Kuuntelin Runebergin ”Vänrikki Stålin tarinoita”. Menin metsään, ja mietin taas isovanhempien sotakokemuksia. Meidän kaikkien suomalaisten vanhempien, isovanhempien ja esivanhempien sotakokemuksia. Tuure Kilpeläisen sanoittaman kappaleen ”ontuva rintamamies” on meissä kaikissa menneisyyden painolastina, hoitamattomina haavoina.
Uhrautuva sankarihenki ja sisu saattaa olla osaltaan vielä talvi- ja jatkosotaakin vanhempaa perua. Tajusin sen, kun kuuntelin ”Vänrikki Stålin tarinoita”, jossa on henkilökuvia Suomen sodan ajalta (1808-1809). Suomen kansa on kautta aikojen elänyt tietynlaisessa altavastaajan asemassa – olemme kaikki sielultamme osa eräänlaista tuhkimotarinaa.
Sotia on käyty ennen ja käydään edelleen. Aina ne jättävät ihmisiin ja yhteiskuntaan syviä haavoja. Nuo haavat ulottuvat yli sukupolvien, eivätkä ne parane pelkästään kaatamalla niihin viinaa.
Vielä minunkin ikäpolvessani on ollut poikia, joilta kyyneleet on kielletty käden kohotuksen uhalla – niin pahalta on heikkous tuntunut edellisissä sukupolvissa. Tyttöjenkin on pitänyt olla vahvoja, toisinaan myös aikuisten miesten puolesta. Oma viha, suru ja tarpeet on täytynyt painaa alas. Viisaiden kehojemme viestit on opeteltu tukahduttamaan sukupolvesta toiseen. Herkimmistä on tullut väsyneitä piikoja, renkejä ja näkymättömiä Ninnejä.
Nyt meillä on iso joukko uupuneita, loppuun palaneita rinkan kantajia. Sen sijaan, että kävisimme toistemme kimppuun ja syyttäisimme edellisiä sukupolvia omista kärsimyksistä, voisimme yhdessä katsoa lempeästi toistemme haavoihin – ja puhaltaa. ❤️
Saatuani tämän tekstin jo melkein päätökseen katselin ruusukimppua maljakossa. Yksi ruusuista oli paleltunut kalvakaksi – se, jonka raahasin mukaani metsään, kovassa pakkasessa, piikkilankaiselle tulitantereelle kameran tykitettäväksi. Yksi taas oli nuupahtanut omia aikojaan. Kaikkien muiden kukoistaessa ympärillä.
Ruusujen symboliikka tuntui heijastelevan ihmisyyttä. Yksi on karujen olosuhteiden uhri. Toisella on luonnostaan vähemmän voimia. Mutta eivätkö ne olekin kauniita?
Runebergin syntymäkuukausi on jälleen tuonut meille auringon kirkastamia pakkaspäiviä, jossa jokainen timantti säkenöi vuorollaan. Kiitollisena pistän poskeeni vuoden viidettä runebergintorttua, joka ei ole koskaan ennen maistunut näin hyvälle.
Käsitykseni Johan Ludvig Runebergistä on syventynyt. Tuo monitaituri oli runoilija, opettaja, kirjailija, toimittaja, pappi ja kirjallisuuden professori. Ymmärrän nyt, että hän oli myös parantumaton romantikko ja humoristi. Eikä hänen vierellään seisseen naisen, Fredrika Runebergin tortturesepti ole lainkaan kuiva!
Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
soi, sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vettä, rantaa rakkaampaa,
kuin kotimaa tää pohjoinen,
maa kallis isien!
Sun kukoistukses kuorestaan
kerrankin puhkeaa,
viel’ lempemme saa nousemaan
sun toivos, riemus loistossaan,
ja kerran, laulus synnyinmaa
korkeemman kaiun saa.
Johan Ludvig Runeberg (1804-1877)
