Istun vanhempainillassa etupulpetissa tyttäreni paikalla, kun opettaja mainitsee hetken kuluttua alkavasta vanhempien esittelykierroksesta. Kädet hikoavat, enkä tahdo enää kuulla, mitä opettaja kertoo itsestään.
Olen jälleen se paniikissa oleva pikkutyttö, joka laskee kirjan rivejä selvittääkseen, minkä kohdan joutuisi lukemaan ääneen. Juuri kun oma vuoro on koittamaisillaan, lettipää ryntää vessaan.
Pää lyö tyhjää. Mitä kertoisin itsestäni? Olen yrittäjä ja ammatiltani taidekonservaattori, vaikka juuri tällä hetkellä siivoan työkseni. Otan kyllä vastaan myös oman alan töitä. Teen lisäksi taidetta, sidon kukkia, valokuvaan ja kirjoitan blogia. Satukirjailijan urastakin haaveilen.
Näin kerrottuna kuulostan lähinnä ailahtelevaiselta sekopäältä. Todellisuudessa haluaisin kertoa, mitä ajattelen asioista, mutta siihen ei nyt puhelahjat tai aika riitä.
Hetki koittaa etupenkkiläiselle nopeasti. Yllättäen opettaja haluaakin tietää, miksi olemme valinneet lapselle juuri tämän koulun. Tiedän kyllä montakin syytä, mutta aivoni jäätyvät äkillisestä kysymyksestä. Tapani mukaan alan selittää jotain täysin sattumanvaraista, vain täyttääkseni hiljaisuuden ja päästäkseni pois tilanteesta.
Lapsuusmuiston siivittämän pakene -reaktion vallassa, unohdin pari oleellista seikkaa. Huone oli täynnä lempeän arvopohjan omaavia vanhempia, jotka ovat valinneet lapselleen saman vaihtoehtoisen koulun. Kukaan ei varmasti ollut siellä nauramassa esiintymiselleni, tuomitsemassa mielipiteitäni tai halveksimassa urapolkuani. Kenties joku toinenkin jännittäjä sai takeltelevasta puheestani vertaistukea omaan puheenvuoroonsa.
Muurit pelkojen peittona
Mahtaako sanoilla edes olla kovin suurta merkitystä ihmisten välisen yhteyden muodostumisessa? Uskoakseni enemmän painoarvoa on sillä, millaista energiaa olemus huokuu. Viestiikö kehoni toiselle turvaa ja hyväksyntää? Vai pystytänkö ilmeilläni ja eleilläni muurin meidän välillemme? Näennäisesti välinpitämätön, välttelevä, tuomitseva tai luotaan työntävä katse johtuu luultavasti vastapuolen omasta sisäisestä kamppailusta.
Jokaisessa meistä asuu silloin tällöin sisuksiensa runtelema peikko, ja toisessa hetkessä harmoniassa elävä keijukainen. Kun heräät henki haisevana, äreänä ja tukka sotkussa, et muistuta lainkaan päivänsädettä. Saatat tuntea itsesi karvaiseksi kömpelöksi olennoksi silloinkin, jos esiintymislavalla kompuroit ja puheesi takertuu kurkkuun.
Moni yrittää piilottaa omia epävarmuuksiaan ja haavoittuvuuttaan röyhkeän tai toista aliarvioivan käytöksen taakse. Meillä jäyhillä suomalaisilla ”pussitettu ruuti” räjähtää varsin helposti viattomien silmille.
Minulla alkaa herkästi huuli väpättää, jos olen tullut kaupan kassajonossa, hiihtoladulla tai pyörätiellä omia tunteitaan tuulettavan ihmisen kaltoin kohtelemaksi. Viattomien mielivaltainen syyttely on aina saanut minut pois tolaltani.
Vaikka olen sisimmältäni herkkä keijukainen, välillä minussakin aktivoituu pelottava tai pelkojensa valtaama peikko. Silloin en päästä ketään lähelleni, enkä varsinkaan katso silmiin. Yhteys lajitovereihin on tuolloin poikki.
Kun pelottaa, omaa käytöstään on vaikea säädellä. Pelot kumpuavat niin syvältä meistä ja ulottavat juurensa ihmisen esihistoriaan. Esimerkiksi epäonnistumisen pelko on yhteydessä primitiiviseen laumasta erottamisen pelkoon. Tämä taas kaikessa alkukantaisuudessaan lähestyy kuolemanpelkoa, sillä muinoin laumasta erottaminen on johtanut helposti kuolemaan. Ei siis ole lainkaan järjenvastaista haluta paeta henkensä edestä esiintymislavalta.
Syvä yhteys...
Minulla on aina ollut kaipuu syvälliseen yhteyteen ihmisten kanssa. Ystävien kanssa keskustelun tasoksi ei ole riittänyt pelkästään päivän politiikka, uusimmat urheilutrendit tai yhteneväiset lasten kasvatusmetodit. Totta puhuen en edes osaa keskustella näistä aiheista.
Sellainen syvä yhteys ei perustu tietämiseen, oikeassa olemiseen, samaan sosiaaliseen luokkaan kuulumiseen, yhteneväisiin mielipiteisiin, eikä edes yhteisiin puheen aiheisiin. Se perustuu siihen, että voi olla oma itsensä – läsnä hetkessä, kaikkine inhimillisine heikkouksineen. Silloin ei käydä valtataisteluja, eikä toinen asetu toisen yläpuolelle.
Vähitellen olen lakannut järkeistämästä elämää ja nostamasta tietoa niin suurelle jalustalle. Sitä mukaan olen myös alkanut kaivata seuraa, jonka kanssa voi vaivaantumatta istua hiljaisuudessa ja ihastella yhdessä vaikka kuuta. Tai kyynelehtiä elokuvateatterissa vieretysten koskettavalle filmille, sen kummemmin asiaa jälkikäteen puimatta.
Nähdäkseni sopusointu ja yhteys ihmisten välille voisi syntyä, jos keskittyisimme eroavaisuuksien sijaan siihen, mikä meille kaikille on yhteistä. Lajiamme yhdistäviä inhimillisiä piirteitä ovat mm. haavoittuvuus, rakkauden tarve ja tunteet. Vaikka olisimme taustaltamme, miten erilaisia, voimme silti kokea samoja aistinautintoja ja tunteita yhdessä. Taianomaisesti siitä voi syntyä, vaikkapa yhteenkuuluvuudentunne.
...rooleista riippumatta
Nyt te lukijat varmasti jo ihmettelette, mitä ovat nämä tekstin joukkoon mielivaltaisesti lätkityt asiayhteydestään irralliset fantasiakuvat. Yritänkö esittää kuvissa poseeraavan äitini noita-akkana ja itseni linnanneitona? En suinkaan. Ikinuori äitini vain esittää kuvissa hyvin uskottavasti elämän runteleman naisen roolia. Tekstini pyrkimys taas on pureutua syvemmälle ihmisyyteen, roolihahmojen läpi.
Nämä kuvat ovat luonnoksia, joiden pohjalta aloitin erään luovan projektin. Se on eräänlainen satukirja, mahdollisesti lapsenmielisille aikuisille suunnattu. Tarinassa tuo haaveissaan kulkeva neito ja piikkilanka-aitoja virittelevä kovettunut muori ovat yksi ja sama henkilö.
Kokosin kesällä veljenpojilleni lahjaksi kirjoja heidän esivanhemmistaan. Tapani mukaan projekti vei mennessään ja upposin, koko nainen, syvälle juuriini. My Heritage -sivuston ja avuliaiden sukulaisten avulla sain tietooni koskettavia kohtaloita sukuni menneisyydestä. Luin myös kaunosieluisen isotätini Ainon päiväkirjoja jatkosodan ajalta, jolloin hän oli 17-vuotias.
Myötätunto ja ymmärrys minua edeltäneitä sukupolvia kohtaan kasvoi. Samalla, kun sydän laajeni, alkoivat tarinat kietoutua yhteen ja mielikuvitus versoa satua. Jonkilainen tarun ja sukutarinan yhdistelmä on jo pitkään itänyt mielessäni, mutta nyt suvun mustavalkokuvat heräsivät todellisissa sävyissään eloon.
Sain yllätyksekseni huomata, että ne roolit, joihin olin vanhemmat sukulaiseni lapsuudessa asettanut, eivät pitäneetkään lainkaan paikkaansa. Lapsen maailmankuva ja ihmiskäsitys on melko mustavalkoinen. Hän saattaa lokeroida tuttuja ihmisiä, vaikka satuhahmojen asuihin. Lapsuudessa ihmisiä jaetaan hyviksiin ja pahiksiin, jonkin yksittäisen tapahtuman tai toisen aikuisen lausuman sattumanvaraisen kommentin perusteella.
Näinhän me ihmiset usein teemme aivan huomaamatta myös aikuisina. Tietyn tittelin tai aseman taakse kätkeytyy joukko oletuksia, uskomuksia.
Meillä kaikilla on monenlaisia eri rooleja elämämme aikana: osa tulee perhetaustasta, toiset ovat itse valittuja, ja joihinkin on vaan ajauduttu sattuman kautta. Ennen vanhaan näihin rooleihin on ollut varmasti vaikeampi vaikuttaa.
Maanviljelijän velvollisuus on ollut jatkaa sukutilaa, opintie on katkennut talousvaikeuksiin ja suurperheen äidiksi on tultu tahtomattaankin. Unelmat ovat saattaneet murskautua ja katkeruus pesiytyä sydämeen, jos elämä ei olekaan mennyt käsikirjoituksen mukaan. Suunniteltu rooli on jäänyt toteutumatta, kun elämän suuri rakkaus on lupautunut toiselle tai perhettä elättävä puoliso on menehtynyt nuorena.
Minunkin isovanhemmistani kolme on menettänyt toisen vanhempansa varhain. Mummini Kerttu ehkä kaikkein traagisimmalla tavalla. ”Isän tyttö” Kerttu joutui 5-vuotiaana katselemaan keuhkotautiin sairastuneen isänsä tukehtumista tämän kuolinvuoteen äärellä. Leskeksi jäänyt Elma-äiti ei pystynyt elättämään lapsiaan, vaan joutui luovuttamaan heidät sukulaisten huostaan. Elma itse joutui köyhyyden vuoksi asumaan puoliksi asuinkelvottomassa autiotalossa.
Alaston ja verhottu välittäminen
Eino-pappani oli minun iässäni, nelikymppisenä, ehtinyt jo päästä vaikutusvaltaiseen asemaan. Sukulaisten kertoman mukaan hän oli Oripään ja Saviseudun alueella näkyvä ja arvostettu henkilö. Eino oli pankinjohtaja, ja sai myöhemmin myös kunnallisneuvoksen arvonimen.
Pappa menehtyi minun ollessa 14-vuotias, joten omat muistoni hänestä kuuluvat lapsuuteen. Minulle ”Vahteran papa” oli hieman vaitonainen ja etäinen hahmo. Olemukseltaan yhtä ylevä kuin Oripään vaakunaa, hevosen päätä, esittävät patsaat ja visakoivuiset huonekalut, jotka ”Vahteran” kotia koristivat.
Aina aikuisuuteen asti kuvittelin hänen arvostaneen vain rahaa, menestystä, titteleitä ja musikaalisia taitoja. Tänä kesänä sain tietää, että pappa olikin sydämeltään maanviljelijä. Hänestä oli tarkoitus tulla perheen vanhimpana poikana Kajaanin tilan isäntä. Einon pikkuveli kuitenkin sairastui tulirokkoon, ja menetti sen jälkitautina kuulonsa. Näin ollen päätettiin, että kuulorajoitteinen veli saisi jäädä tuttuun kotipaikkaansa jatkamaan tilanpitoa.
Eino haikaili lopun elämäänsä maanviljelyn pariin. Hän vuokrasikin harrastusmielessä jonkin aikaa peltotilkkua, jossa viljeli sokerijuurikasta. Uskon, että kykyjensä puolesta hänestä olisi voinut tulla myös jokin luovan alan ammattilainen tai kädentaitaja, kuten kirjailija tai soitinrakentaja.
Eino-papalla oli omanlaisensa keinot osoittaa välittämistä jälkikasvulle. Minua hän hemmotteli rakentamalla leikkimökin, hankkimalla haitarin ja lennättämällä helikopterilla Oripään yllä. Heltyi hän lopulta tyhjentämään myös työkalukaappinsa verstaassa, jotta pojantytär saisi huoneeseensa toivomansa piian piirongin.
Einon rakkaus oli pohjalaisen jäyhää. Toisenlaista kuin ”alaston pappan” (Alastaron pappa). Äidinisä Tauno oli minun näkökulmastani lempeä, romanttinen sielu. Hän opetti, kuinka kaapia suklaavanukas pohjiaan myöten. Tykkäsi, kun lapsenlapset rapsuttivat hänen päätään kammalla. Jakoi salaa herkkuja, vaikka mummo olisi kieltänyt. Ja osti kaikille tyttölapsille nuket sekä pojille traktorit.
Rakkauden teot ovat kullakin sielulla rooleista riippuen erilaisia. Silti ne ovat yhtä arvokkaita ja todellisia. Muistan, että viimeisten hetkien lähestyessä kumpikin pappa otti lapsenlapsensa yhtä tiukkaan, pitkään halaukseen.
Kerro, kerro kuvastin, mikä rooli on sopivin?
Haluan kai tällä tekstilläni herätellä ajattelemaan, että kaikki elämämme roolit eivät välttämättä kuvasta sieluamme. Siksi itseään ja muita kannattaa yrittää katsoa karvoituksen läpi.
Luulen, että jokaisella on jokin synnynnäinen luonnerooli. Tarkoitus, jonka löytäminen ja toteuttaminen tuo merkityksen elämälle. Sen evääminen taas aiheuttaa epämääräisen ahdistuksen tunteen. Kuin jokin olisi koko ajan vialla ja onnen esteenä.
Haemme merkityksen tuntua ehkä vanhemmuudesta, toisesta ihmisestä, urasta tai unelmakodista. Kunnes huomaamme, ettei mikään ulkoisten olosuhteiden muutos tuokaan täyttymystä.
Minun nimikkeeni siivoojana tai konservaattorina ovat pelkkää pintaa. Roolini äitinä on arvokas, mutta ei ainokainen. Sopusointua kaikkien olentojen välille etsivä mennikäinen on roolihahmona minulle todellinen. Tiedättehän, että menninkäinen voi muistuttaa tonttua, peikkoa ja keijukaista? Ja se saattaa olla myös karvainen.
Itseään voi silittää myötäkarvaan, vaikka unelmarooli olisi vielä hukassa. Ei ole merkitystä sillä, oletko saavuttanut menestysrooleja muiden silmissä. Vain sillä on väliä, tuntuvatko itselle asetetut roolit omalta sisimmässä.
Oletko sinut ääriviivojesi kanssa, vai voisiko niitä vielä vähän laveerata? Kenties jopa lisätä muutaman karvanhaivenen?
