Viisi viikkoa olin sitkeän viruksen nujertama. Voimattomana peiton alla – joka paikkaan koski, jopa kävely sattui jalkapohjiin. Yskin niin, että luulin kylkiluiden murtuvan. Keuhkoissa ei ollut tilaa. Välillä katsoin kalenterista, montako päivää on sairastettu. Täytyyhän minun olla jo terve.
Menin töihin – yhdeksi päiväksi. Siitäkös Tonttu Nuhanenä suuttui. Se löi sahalaitoja silmiini ja tyhjensi näkökentän. Samalla se langetti niin kovan nuhan kiusakseni, etten voinut viikkoihin haistaa tai maistaa yhtikäs mitään. ”Siitäs sait senkin työn orja, etkös uskonut, kun minä käskin levätä!”
Täällä tuoksuu pakkanen
Viime viikon maanantaina hiivin ulos, kun koko kerrostalo vielä nukkui. Tarkoitus oli ehtiä aamun ensimmäiseen bussiin. Kiire oli kuitenkin kadonnut maisemasta. Hengitin keuhkot täyteen raikkautta. Aistit olivat palanneet – kenties tarkempina kuin aiemmin. Saatoin haistaa pakkasessa piilevät olennot. Lumen hiljentämä maa oli kuin kirjoittamaton paperi tai maalaamaton kangas, joka kutsuu kulkijaa luokseen – jättämään siihen jäljen. Minä tarvitsen tyhjyyttä. Tarvitsen talvea.
Valoa pimeään
Entä marraskuun pimeys, sydäntä piiskaava loppusyksyn kaihomieli ja viheliäiset virustaudit: Kaipaanko minä muka niitä? Päiväkään ei pääsisi lankeamaan metsään, ellei olisi puiden välejä – tyhjyyttä. Valoa taas ei erota ilman pimeyttä.
Hämärä kutsuu keksimään. Kaiho ajaa kirjoittamaan. Taudit pakottavat lepäämään.
Matkustin kerran synkän sateisena marraskuun iltana junassa, jonka alle syöksyi ihminen. Tapahtumahetken aistimus ja siitä seurannut tunne oli kammottava. Kokemus vaikutti minuun niin vahvasti, että koko marraskuu sai sen myötä murheellisen, pahaenteisen kuukauden leiman. Aloin uskoa, että marraskuu ei kanna minulle mitään hyvää. Se on vain Äiti maan kyynelten tuhrima ajanjakso, joka sinnitellään läpi.
Tänä vuonna kuitenkin päätin muuttaa tuon uskomuksen. Ryhdyin luomaan jotakin uutta marraskuussa. Sen myötä voin todeta, että juuri pimeydessä piilee mielikuvittelun mahdollisuus. Olennot heräävät henkiin.
Kuka siellä? Onko siellä joku?
Myöhäisenä iltana viime talvena saapastelin lumihangessa peltoa pitkin. Mieleeni juolahti koetella rohkeutta synkän utuisessa metsässä. Taivalsin korkean kuusikon läpi järven rantaan.
Nuotiopaikalle päästyäni katselin usvaista rantamaisemaa. Äkkiä kuvittelin nähneeni välähdyksenomaisen varjomaisen ihmishahmon. Se seisoi järven jäällä kaislojen takana. Mieli laukkasi järvestä löydettyyn ruumiiseen. Kenties se oli hukkuneen sielu?
Jostain syystä pysyin tyynenä, enkä lähtenyt juoksuun. Rannalle ei huvittanut kuitenkaan enää jäädä. Lähetin järven suuntaan hiljaa mielessäni ajatuksen: ”Minulla on hyvät aikeet, joten sinäkään et varmasti uhkaa minua.” Metsäpolku johdatti minut turvallisesti takaisin kotiin.
Voihan olla, että siellä oli kummitus. Yhtä hyvin, se saattoi olla minun hämärässä herännyt mielikuvitukseni.
Hämärän hyssy
Menneinä vuosisatoina, ennen 1800-lukua, suomalaiset ovat eläneet ns. metsäajassa eli hyvin läheisessä suhteessa metsään. Silloin täällä palvottiin puita, kuppikiviä ja metsänhaltijoita. Haltijoiden suuntaan pidettiin yhteyttä jokapäiväisessä elämässä. Ihmisillä ei ollut samanlaista aikakäsitystä, eikä tarkkoja rajoja vedetty esimerkiksi ihmisen ja eläimen tai ihmisen ja puun välille.
Siinä maailmassa on vietetty paljon aikaa metsän, luolien tai savupirttien hämärässä ja tulen loimussa. Voisin kuvitella, että näköaistin sijaan on turvauduttu paljon nykyistä enemmän muihin aisteihin. Ajassa, paikassa ja ihmismielessä on ollut varsin paljon joutilaisuutta ja tilaa. Sen on täytynyt olla ravinteikasta aikaa myös mielikuvitukselle.
Höpö-Helena ja Jekku-tonttu
Olen tainnut puhaltaa eloon jonkinlaisen satuilijan sisälläni. Puhuri on käynyt sen myötä, kun tunteet, mielikuvitus ja haaveilu ovat saaneet elämässäni yhä enemmän jalansijaa. Sisäinen lapsi uskoo taas satujen voimaan.
Edesmennyt mummoni, taiteellinen muusa Helena – hänessä oli kaikki ainekset Jekku-tonttuun. Tämä Jekku-tonttu on huumorintajuinen veijari, joka vierailee kodissamme helpottamassa lasten joulunodotusta. Tontulla on tapana jättää kirjeitä, tehtäviä ja suorittaa harmittomia jekkuja.
Helena-mummoni touhut muistuttivat usein tontun velmuilua. Hän jekutti lapsenlapsia vaihtamalla Muumi-limupulloon alkoholia. Ja opetti koiranpentua olemaan pureskelematta – puremalla sitä itse korvasta.
Helena todisti, että mummokin kykenee vielä tekemään spagaatin. Veljeni vihkikirkossa muori yritti pilke silmäkulmassa pokailla poikaystävääni. Ja vielä viimeisinä vuosinaan tämä Jekku-tonttu vihelteli hoivakodissa ilman huolen häivää.
Mummon viisaus ja merkitys elämässäni avautui vasta hänen poismenonsa myötä. Ikävöin häntä usein.
Tarpeelliset tontut
Minä uskon ihmiskunnan edelleen tarvitsevan tonttuja. Ei siksi, että ne pelottelevat lapset kilteiksi joulun alla. Eikä yksinomaan siksi, että ne ovat hauskoja. Parhaimmillaan nykytontut voivat palvella suunnilleen samaa tarkoitusta kuin haltija- ja tonttumyytit aiempina vuosisatoina.
”Tontut ja haltijat opettivat ihmisille vastavuoroisuuden periaatteen. Ne huolehtivat kaikesta, mutta tietyin varauksin. Ne tekivät niin vain, jos niitä itseään kuunneltiin ja kohdeltiin kunnioittavasti. Samalla kun niitä kunnioitettiin, pidettiin huolta siitä, minkä haltijoita ne olivat. Tällä tavoin hyvä kiersi takaisin ihmisten elämään.” Heikki Saure, ”Tonttu – Tarua ja totta”, 2019.
Saunatonttu ja saunasusi
Äidillä oli tapana kertoa meille saunassa itse keksimäänsä tarinaa kirjatoukasta ja saunatontusta. Sadun olen unohtanut, vaikka lapsena se piti usein saada kuulla. Halusin jatkaa kertomaperinnettä lapsilleni, joten sepitin heille saunassa jotain samansuuntaista. ”Lonkalta” tarinointi on haastanut minut, mutta suosio on ollut silti taattua.
Äidin keksimään tarinaan taisi liittyä myös saunasusi. Sellaisen ainakin kuvittelin asuvan meidän puukiukaan takana. Suden silmät vaanivat alituiseen hohkaavina lauteiden alapäässä.
Toisinaan mietin, onko väärin selittää lapsille tarinoita, joihin he niin sokeasti uskovat. Mitä jos heitä alkaa pelottaa? Entä, jos lapsille nauretaan koulussa, kun he uskovat Jekku-tonttuun ja Joulupukkiin? Toisaalta, kyllähän me aikuisetkin eläydymme erilaisiin kuvitteellisiin tarinoihin, kuin niiden hahmot olisivat todellisia. Eikä tarinoiden aiheuttama pelko, jännitys tai suru ole tunteina mitenkään välteltäviä tai vahingollisia.
Jekku-tonttu
Olen suunnitellut, että tänä vuonna Jekku-tonttu kirjoittaa vähän pitempiä kirjeitä, joissa tutustutaan tonttuihin. Lapset ovat jo sen verran vanhempia, että Jekku-tonttu voi ottaa keppostelun sijaan hieman opetuksellisemman roolin.
Viime vuonna lapset saivat esimakua tästä, kun Jekku-tonttu rikkoi vahingossa astiastoni. Tarinan opetus oli, että minä en suuttunut onnettomuudesta. Äidille uskaltaa siis kertoa, mitä vaan. Lukijoille paljastettakoon, että siinä olivat kaikki vuosien mittaan rikkoutuneet 24h-astiastoni osat. Olen kerännyt palaset talteen, sillä ne ovat minulle arvokkaita vielä säpäleinäkin.
Kirjoita vapaasti -haaste
Koko tämän marraskuun olen mukana kirjoitushaasteessa, jonka järjestää kulttuurityöntekijöitä tukeva yritys Intohiomo. Tarkoitus on ylläpitää päivittäistä kirjoitusrutiinia kokonaisen kuukauden ajan. Samalla viedään kirjoitusunelmia eteenpäin muiden samanhenkisten vertaistuen ja kannustuksen avulla.
Musta marraskuu on muuttunut haasteen myötä hyvinkin värikkääksi. Aiemmin vain mielessäni itänyt satukirja on päässyt hyvään sanoittamisen vauhtiin. Se ei ole enää pelkkä unelma, vaan olen tarttunut toimeen. Sen lisäksi olen kirjoittanut metsämeditaation, Jekku-tontun kirjeitä valmiiksi joulukuuta varten ja tämän blogitekstin. Olenpa vielä ehtinyt piirtää tonttukuvia, maalata uutta taideteosta ja valmistaa metsälavasteen Steinerkoulun nukketeatteriin.
Kokeilkaapa, miten helposti yksi luova puuha johtaa toiseen. Innostus kasvaa, usko omiin kykyihin vahvistuu ja rutiinit helpottavat toimeen tarttumista. Ensimmäinen askel kohti luovaa unelmaa – tai muunlaista haavetta – kannattaa ottaa juuri tänään.
Voisin kuvailla eläneeni tämän marraskuun satuhahmojen värittynyttä elämää, enkä ollenkaan harmaassa todellisuudessa.
Kuiskattu sanoma
Joskus tyhjyyteen ja näkymättömyyteen kätkeytyy kaikkein voimakkain viesti. Se, mitä ei ole ääneen sanottu, kertoo kaiken.
Kun hiljainen ja hämärä aika koittaa, kadonneet läheiset huutavat sydäntemme tyhjissä kammioissa – loistavat poissaolollaan. Kaipuu, tekee kaipauksen kohteen jälleen näkyväksi – edelleen olemassa olevaksi. Vaikka järki sanoisi muuta, välittävät ovat yhä lähellämme ja läsnä sydämessämme. He ovat mukana taistelussa kylmyyttä vastaan.
Kuuntelen hiljaisuutta
syleilen kaipausta
odotan kärsivällisesti
siellä he laulavat
jakavat sydämeeni viisauksiaan
johdattavat oikealle polulle…
