Miksi kirjoitan?
Luultavasti kirjoitan tätä hyvin avointa blogiani, jotta välttyisin puhumiselta. Mikä sitten tekee puhumisesta niin vaikeaa?
Se on minulle erityisen vaikeaa, koska pelkään:
- puhuvani toisen päälle
- antavani huonon vaikutelman itsestäni
- hiljaisia hetkiä sanojen välissä
- loukkaavani, pitkästyttäväni tai ärsyttäväni kuulijaa
- paljastavani tyhmyyteni
- jatkokysymyksiä, joihin en keksi tai muista heti vastausta
- katseita
- sekoavani sanoissa tai unohtavani sanan
- silmieni kostuvan puhuessa
Jos olisin karhu...
Minä voisin elää metsässä karhuna. Telmiä lajitoverieni rinnalla, silloin tällöin hyväksyvästi murahdellen. Keväällä unikeostani herätessä nauttisin pakkaslumen ja puun kaarnan tunnusta selkänahassani. Opettaisin pieniä karvaturrejani kiipeämään puuhun kuonolla hellästi takamuksesta avustaen.
Avautumisen vaikeudesta
Olen miettinyt, miksi monet ihmissuhteistani ovat lakastuneet ja yhteyteni katkenneet vuosien varrella. En tietääkseni ole niin huono ihmistuntija, etten osaisi valita minulle sopivaa seuraa. En myöskään oikeasti usko siihen, että olisin tyhmä tai pitkästyttävä, muiden seuraan sopimaton.
Todellinen syy ei kuitenkaan ole vastapuolessa. Minä en ole tainnut antaa itsestäni kovinkaan paljon, mihin toinen pystyisi tarttumaan. Miten kukaan voisi osata vaalia jotakin minussa, mitä en koskaan uskalla tuoda esiin.
Hämärässä pysyttely
Minulla on aina ollut matala häpeäkynnys. Olen teoillani ja vähäisillä sanoillani antanut kaikkeni, ettei minua erehdyttäisi pitämään itsekkäänä, ahneena, laiskana, osaamattomana tai tyhmänä. Siinä sivussa omat tarpeet ja persoona ovat jääneet sivuun. Lopulta se, mitä olen näyttänyt itsestäni muille, on ollut vain kalpea varjo minusta.
Minulla on ollut mentaliteetti: Jos en osaa tehdä asioita hyvin tai erinomaisesti, en tee niitä ollenkaan. Olen soveltanut itselleni luomaa sääntöä myös puhumiseen. Kun katson taaksepäin, oivallan, että olisin selviytynyt elämästä aika paljon helpommalla ilman tuota typerää sääntöä. Se on ollut keino suojella itseäni pettymyksiltä, kritiikiltä ja pelottavilta katseilta.
Valmistelen, kertaan ja kulutan tuhottomasti voimavaroja, jotta en tekisi puhuessani tai muutenkaan virheitä. Valmistaudun keskusteluihin etukäteen. Jännitän. Muistan esimerkiksi opettajien kanssa käydyt kriittiset keskustelut tai satunnaiset huonot arvosanat lapsuudesta. Miten hirvittävän pienen tilan häpeäni onkaan minulle sallinut. Tila on käynyt hyvin kapeaksi, valo hädin tuskin päässyt tunkeutumaan latvusten välistä.
Hento utopia
Elänkö utopiassa, kun haaveilen, että elämä voisi vielä joskus olla yleisesti herkkävireisempää?
Minun haavemaailmassani ihmiset kykenevät lähettämään ja vastaanottamaan hienovaraisia viestejä: Puoliso osaa lukea huulilta ja uusi työtoveri ymmärtää hyväntahtoiset aikeeni hipaisusta olkapäälle. Vanhempi tarkkailee lastaan uteliaasti ja rakastavalla ilmeellä viestien, että hän on tärkeämpi kuin puhelimen sisältö. Aikuinen osaa tulkita lapsen sylinkaipuuta avaamalla herkästi sylinsä ilman pyytämistä.
Pettääkö muistini, kun kuvittelen muistavani yksittäisen katseen kymmenen vuoden takaa tai hetkellisiä tuntemuksia lapsuudesta?
Sanojen, faktojen ja tarkkojen tapahtumien painautuminen muistoihin on aina ollut minulle epävarmaa. Se, mitä olen tuntenut tai aistinut tietyissä tilanteissa on mieleenjäävää. Joidenkin ihmisten kasvot ovat ilmeikkäämpiä kuin toisten. Mielestäni olen hyvä tulkitsemaan kasvoilla värähtäviä mikroilmeitä: Hymykuoppien asentoa. Kysyvää tai huolestunutta otsaryppyä. Silmiä, joista heijastuu aavistus surua.
Kuinka paljon voisimmekaan lukea toisistamme rivien välistä, jos kykenisimme olemaan läsnä ja aistit avoimina — hyvässä yhteydessä kaikkea elollista kohtaan.
Järkevien ihmisten maailma
Tiedättekö ihmisiä, jotka saavat villieläimen taapertamaan luokseen tai linnun lennähtämään kädelleen? En usko, että siinä on kyse taikapölystä. Nämä ihmiset saattavat tarjota eläimelle houkuttimeksi ruokaa. Taika on kuitenkin siinä, että he ovat opetelleet olemaan rauhallisesti paikallaan ja läsnä. Lisäksi heidän olemuksensa täytyy viestiä eläimelle turvaa.
Täysillä järkeen nojaavat ihmiset pitävät sellaista henkilöä harhaisena, joka kuvittelee viestivänsä villieläinten kanssa. Lemmikin kanssa kommunikointi sen sijaan on helpompi hyväksyä. Vain höperö väittää haistavansa pelon tai aistivansa kiintymyksen, jos sitä ei ole mainittu ääneen.
Minä vietän mieluiten aikaa ihmisten kanssa, joilla ei ole tarvetta kiekua korkeimmalta tai osoittaa valtaansa. On helppo olla sellaisten sydämeltään avarien persoonien seurassa, jotka eivät ensimmäisenä julista, mikä on mahdollista, soveliasta tai järkevää.
Oloni on turvallinen sellaisten olentojen kanssa, jotka antavat toiselle henkistä tilaa, eivätkä odota minulta nopeaa reagointia. Eläinten, lasten ja ikäihmisten kanssa sellainen viestimisen ja olemisen tapa on monesti luontaista. Herkkä ihminen saattaa tarvita turvallisen ilmapiirin, aikaa ja tilaa kyetäkseen muovaamaan ajatuksensa sanoiksi. Vasta silloin voi laskea suojuksensa.
Kiltteyteensä nuupahtanut
En ole osannut ilmaista kuristavaa tilanpuutettani, vaan jatkuvasti antanut muiden tahattomasti kävellä rajojeni ylitse. Ei ole tietenkään läheisten syy, jos he ylittävät tietämättään rajan, jota en ole ilmaissut tai määritellyt.
Elämäänsä voi elää muiden tarpeita palvellen, vaikka kuinka monen elämän edestä. Aina joku on pyytämässä jotakin.
Minun identiteettiini on kuulunut olla vaivaton. Olla aiheuttamatta ristiriitoja muiden tarpeisiin nähden ja mukautua. Silloin, kun joku on kysynyt: ”syötkö lihaa?” Vastaus on usein riippunut siitä, onko kysyjä ollut aikeissa tarjota minulle lihaa. Viis siitä, onko se syvimpien arvojeni vastaista. Sellainen vie voimat lopulta vahvimmastakin taimesta.
Kuusi vuotta sitten minusta tuli hetkessä omakotitalon omistaja ja asuntovelallinen. Emme olleet kumpikaan puolison kanssa ajatelleet ostaa omakotitaloa. Yhtäkkiä siitä tuli muiden toimesta minulle pakonomainen unelma. Olin jonkin aikaa onneni kukkuloilla, kun eteemme putosi haaveidemme omakotitalo. Näin itseni järjestämässä puutarhajuhlia loppukesän pimenevinä iltoina iso kasvihuone täynnä kynttilöitä.
Varmasti voitte aavistaa, että illuusioni oli jotakin aivan muuta kuin todellisuus. Voinko nauttia kylpyammeesta, jos tunnen siihen uppoavasta vesimäärästä hirvittävää syyllisyyttä? Mitä iloa on valtavasta kasvihuoneesta, jos sinne ostetut taimet ovat yhtä nuutuneita kuin hoitajansa.
Varteni on aina niiannut lajitoverien kanssa samaan suuntaan. Olen kasvanut monenlaisessa maaperässä, ja opetellut sopeutumaan kunkin kasvuympäristön olosuhteisiin. Lopulta väsyin näyttelemään elämää jatkuvalla kompromissi-teemalla. Muuttukoot se tästedes vaikka farssiksi, kunhan roolijako on omani.
Minun piti uupua ja kuivahtaa, jotta oppisin ravitsemaan itseäni ja tuntemaan minulle ravinteikkaan maaperän. Nyt kurottelen voimakkaana kohti kevätaurinkoa, vihdoin omilla ehdoillani.
Olen ylikiltteydestä toipuva. Saan tällä hetkellä kiukkunäppylöitä ja lisää pisamia siitä, että minulle kerrotaan minkälainen työ olisi minulle parhaaksi tai miten minun tulisi lasteni kanssa elää. Kuin juuri tasapainoon päässyt alkoholisti saisi kuulla kaipaavansa pientä huikkaa juhlan kunniaksi.
Kukkaisfilosofiaa
Tammikuussa sain imeä itseeni voimaa, uutta ilmaisukykyä ja inspiraatiota kukista. Tarkastin Tampereella Sara Hildénin näyttelyyn tulevia Heikki Marilan taideteoksia. Näyttelyssä on esillä monenlaista puolta hänen tuotannostaan, mutta minua puhuttelivat erityisesti massiiviseen kokoon ekspressiivisesti sivellyt ja roiskitut kukkamaalaukset.
Näiden kaksimetristen maalausten yksityiskohtainen tarkastelu sai minut uppoamaan syvälle kukkien olemukseen. Kuinka vetoava ja taidokas onkaan hänen rouhea tyylinsä kuvata hauraita kukkia. Tampereella kävijät käykää ihmeessä kokemassa tämä juuri auennut näyttely.
Mietin ihmistä ikään kuin kukkana. Herkkyys on siellä terälehtien sisällä piilossa. Jos kukka ei saa riittävästi ravinteita, se ei ehkä koskaan pääse aukenemaan ja täyteen loistoonsa. Vaan kuivahtaa ja nuupahtaa ennen kuin nuppu on avautunut.
Taivaanrannan maalari
Moni saattaa pyöritellä silmiään ”Peppi Pitkätossulle”, joka rohkenee muistuttaa merirosvoja, aikuisia miehiä, nukkumaanmenoajasta; silittää merimiehiä myötätuntoisesti päästä tai kuvittelee voivansa lentää itse kyhäämällään lentokoneella.
Jotkut kysyvät, mihin oikein pyrin näillä kirjoituksillani tai kenelle ne on suunnattu? Jos joku vastaus pitää antaa — ehkä pyrin koskettamaan ja herkistämään lukijoita. Haluaisin muuttaa maailmaa edes ripauksen lähemmäs omaa utopiaani.
Haluan koskettaa hirvimiestä peräkylältä, perheenäitiä pikkukaupungista, puhdetöitä paiskivaa vaaria, ikuista rastapäätä pääkaupunkiseudun lähiössä, Espanjan aurinkoon karannutta eläkeläistä, kotirouvaa Helsingin ytimessä ja teini-ikäisiä kummilapsiani. Kaikissa meissä on sama herkkä puoli: se, joka on joskus ollut lapsi, muinoin herkkävaistoinen viikinki ja villi eläin. Yritän vakuuttaa, että sen puolen avaaminen itsessä ja vaaliminen voisi kirkastaa elämän sävyt.
Joku saattaa mielessään kysyä, mikä Peppi Pitkätossu sinä luulet olevasi? Minä Taina, Helenan tytär, NiittyluodonKarin Kaisa Kannus, en osaa tehdä muutakaan tämän maailman hyväksi. Karkaan ja muutan erakoksi metsään, ellen voi tehdä jotakin kaikkialla silmiini pistävälle kärsimykselle. Näen monilta kasvoilta ja olemuksesta heijastuvan lannistuneisuuden ja yhteydettömyyden. Ahdistuksen, jonka uskon johtuvan suorittavasta elämäntavasta ja omien syvimpien arvojen hautautumisesta.
Ehkä kasvanut itseluottamukseni johtuukin näistä Sakalan vaarin vanhoista, kolme numeroa liian suurista kengistä, joilla olen jo pari talvea tallustellut metsissä. Niissä saattaa olla jonkinlaista juurienergiaa!
Karhujumalatar Ursula
Minulla on myös kotona hyvin vanha maalaus, josta on tullut minulle tärkeä voiman symboli. Lunastin pahoin vaurioituneen teoksen aikoinaan itselleni eräältä asiakkaalta, joka halusi luopua siitä. Sitä tutkineiden taidehistorioitsijoiden mukaan maalaus vaikuttaisi esittävän Pyhää Ursulaa. Ursula-nimi tarkoittaa latinaksi pientä naaraskarhua.
Kollegani entisessä yrityksessämme Konservointikillassa ryhtyivät hyvää hyvyyttään konservoimaan maalausta, sillä aikaa, kun olin itse äitiyslomalla. Tämä konservaattorin suutarinlapsi odottaa edelleen jatkotoimenpiteitä. Jos saan tämän projektin joskus loppuun saatettua, olen ylpeä itsestäni. Silloin olen käyttänyt taitojani puhtaasti omaksi hyväkseni.
Kukkien lumo ja kaiho
Siihen aikaan, kun olin nuorena töissä kukkakaupassa, rakastin kukkia. Myöhemmin, minusta tuli järki-ihminen. Pidin varsinkin leikkokukkia turhakkeena. Ne olivat mielestäni kalliita ja kuihtuivat nopeasti. Kukat unohtuivat minulta aina kuivuessaan maljakkoon lojumaan viikkokausiksi. Vakuutin itselleni, etten edes halunnut kenenkään tuovan minulle kukkia. Kasvihuoneessa ja pihamaalla kasvattaisin ainoastaan hyötykasveja, jotakin syötävää.
Nykyään kukat tuottavat minulle aistillisuudessaan suunnatonta iloa. Toisinaan ne saavat myös surun tunteet nousemaan pintaan. Kuvissa näkyvät liljat ostin äkillisesti menehtyneen naapurimme muistokukiksi. Valitettavasti ne ehtivät lakastua, koska naapurin rouva ei ollut muutamaan päivään tavattavissa. Joka kerta kotiin saapuessani liljojen keittiön täyttämä tuoksu sai kyyneleet kirpoamaan silmiini. Tuoksumuisto hautajaisista sai katseen kääntymään naapuriin ja myötäelämään lesken kohtaamaa murhetta.
Hetkellisyydessään kukat muistuttavat myös elämän arvaamattomuudesta. Aina yllättävän pituinen elämä on aivan liian arvokas tuhlattavaksi puoliummessa nuutuneena huojuen.
