Ensimmäistä kertaa juhlistin vuoden vaihtumista yksin. Juhlista rauhattomin, uusi vuosi, ei ole koskaan ollut minun lemppari. Kerrankin sain rauhassa syventyä pohtimaan vuoden vaihtumisen merkitystä ja alkavan vuoden suuntaa. Enkä tehnyt ajatustyötä yksin vaan erään sielunsiskoni kanssa puhelimessa keskustellen.
Soittaessani hänelle oma suuntani tuntui olevan hukassa. Viime aikoina on tuntunut kuin ulvoisin kuuta yksin tyhjyyteen. Kuu ei lähene, vaikka kuinka ulisen. Kukaan ei kuule – yritänkö liikaa vai liian vähän? Olenko muille liikaa vai liian vähän?
Myös sisäinen arvoristiriita on repinyt minua, enkä ole löytänyt siihen järkiperäistä syytä tai ratkaisua.
perspektiivi
Keskustelujen ja rauhallisten metsäkävelyjen myötä oivalsin, että minulla oli jälleen kerran perspektiivi hukassa. Ymmärrys ei syntynyt yksittäisestä keskustelusta, vaan moniäänisistä neuvoista ja viisauksista eri sosiaaliluokkiin sijoittuvilta ihmisiltä.
Lähelläni on useita välittäviä ja syvästi ajattelevia ystäviä, joiden elinolosuhteet ovat täysin kestämättömät. Luulisi, ettei ihminen, joka elää toisinaan pelkällä kaurapuurolla kykene ajattelemaan selkeästi tai auttamaan muita – saati edes itseään. Sellaisen, joka ei saa kivuiltaan koskaan kunnolla nukutuksi, ei uskoisi ensimmäisenä ehdottavan minulle yhteistä piristysretkeä.
Ja silti olen saanut suurimman avun ja ymmärryksen sekä kauneimmat elämänviisaudet juuri heiltä. Nöyrästi ja armollisesti he asettuvat peileikseni. Pitelevät vielä peiliä – itseään – huterasti, mutta varmasti pystyssä.
Kuinka helposti perspektiivi katoaakaan – katselee sitä sitten hyväosaisten pokista käsin tai lasittoman ikkunan ja sähköttömän huoneen läpi.
kärsimyksistään kiitollinen
Sellaiset tuntemani herkät sielut, jotka ovat kärsineet eniten – paastonneet tahtomattaan tai joutuneet taistelemaan, jotta eivät putoaisi kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle – ovat tavoittaneet syyvyyksissä kauheuden lisäksi kauneuden.
He huomaavat sen, kuinka paasto puhdisti kehoa. Ymmärtävät olla kiitollisia siitä, että yksi sairaus johti toisen vakavamman sairauden löytymiseen. Heidän syvä kiitollisuutensa yksittäisen virkailijan myötätuntoisesta eleestä tai naapurin pienestä auttavasta teosta tuo itsellekin kyyneleet silmiin.
Tällaisia ihmisiä voi vielä nykymaailmassakin ilahduttaa viime jouluna kiireessä lähettämättä jääneellä postikortilla. Tai tarjoutumalla kuljettajaksi kauppalaan. Sillä heissä on nöyryyttä olla kiitollinen jopa hengittämisestä. Hetken kauneuden oppii näkemään vasta, kun on kohdannut riittävästi vastoinkäymisiä ja hyväksynyt ne osaksi elämää.
säröjä ja heijastuksia
Haluan maalata lukijoilleni kaunetta. Mutta nähdäkseen – todella – maailmakaikkeuden suloisuuden on uskallettava kohdata ensin kaikki ruma ja inhottava. Mukaan lukien se epämiellyttävyys, mikä ensi vilkaisulla omasta peilikuvasta heijastuu.
Tämä vuosi blogissani tulee sisältämään jotakin, mitä kaikki eivät ehkä kestä lukea tai nähdä. Me herkät, jotka olemme nousseet suosta, saatamme näyttäytyä suohirviöinä niille, jotka eivät vielä ole särkyneisyyttä itsessään kohdanneet. Herkkyys ja haavoittuvaisuus ei välttämättä ole kaunis näky hänelle, jolle ei ole turvallista näyttäytyä heikkona.
satuttavat sirpaleet
Olipa kerran pieni mutta sinnikäs maa, joka joutui taistelemaan itsenäisyydestään. Kun sen kansa pakotettiin sotaan, saivat kaikki ihmiset sodan kauhujen keskellä rikkoutunutta lasia silmiinsä. Tuo lasi ei ollut kuitenkaan mitään tavallista lasia, vaan sodan sytyttäneen pahan peikon luomaa taikapeililasia.
Vuosikymmeniin he eivät saaneet sirpaleilta silmiään auki. Jos he saivatkin niitä aavistuksen raotettua, he näkivät kaiken vääristyneenä, rumana tai lasittunein katsein.
Sirpaleita kulkeutui myös heidän sydämiinsä, mikä jäädytti niitä. Verisuoniin pisteliäät muruset puhkoivat reikiä, mikä valutti heidät hitaasti ja huomaamatta lähes kuiviin. Elämä tuntui raskaalta, mutta he eivät nähneet, mikä heitä väsytti. Sillä aika oli ollut armollinen – he eivät muistaneet tai tienneet mitään sirpaleita koskaan ollenkaan.
Sirpaleita kuljetettiin mukana raskaissa täyteen ahdetuissa repuissa, jotka asetettiin välillä nuorten, jälkipolvien kannettavaksi. Heidän vanhempansa kärsivät omituisista kivuista, mutta saivat yhteiskunnalta lääkkeitä ja helpotuskeinoja jatkaakseen eteenpäin. Nuoriso ei tiennyt kantavansa mitään reppua, ja aikuiset hoputtivat heitä olemaan ahkeria ja tunnollisia.
”Heikkoa tekoa”, rutisivat vanhemmat sukupolvet, kun jotkut nuorista kaatuivat maahan rinkan painosta, eivätkä päässeet enää ylös omin avuin. Heikkoudesta he ajattelivat kärsivänsä itsekin, kun eivät aina tahtoneet jaksaa.
Vääristävää peikon lasia
Isompia rikkoutuneita laseja käytettiin myös ikkunalaseina ja silmälaseina. Sellaisten läpi kun katseli kanssaihmisiä, ei heitä pystynyt kuin arvostelemaan. Sillä niin rumilta, laiskoilta ja ahneilta he näyttivät.
Kukaan ei käsittänyt, että kaiken takana oli sodan ilkeä peikko, joka käkätti ivallisesti, kun sai sukupolvet käännettyä toisiaan vastaan. Peikko ohjasi ihmisiä tukeutumaan järjen jäiseen kävelykeppiin ja pysymään kasassa tiukan kontrollin avulla. Se jatkoi tihutöitään vuosikymmenestä toiseen.
Onnellinen loppu?
Kuulostaako tarina tutulta? Kenties olette törmänneet ajattomaan satuun joskus hieman toisenlaisessa muodossa.
Tarinoilla on onneksi mahdollista aina olla onnellinen loppu. Täytyy vaan keksiä jotakin, millä jäätyneet sydämet saadaan sulatettua ja vääristävät lasit kaivettua haavoitettujen silmistä ja silmiltä.
Lääkkeet, jotka toimivat ihmiskunnassa parhaiten ovat rakkaus, välittäminen ja myötätunto. Sillä kaikki me ihmiset olemme rakkauden nälkäisiä – tunnustamme sitä tai emme. Niin kauan kuin mitään sairautta ei myönnetä eikä tunnisteta, ei sitä voida myöskään väkisin hoitaa.
Haluaisin niin kovasti auttaa kirjoittamaan tähän tarinaan valoisan lopun.
Arvoristiriita
”Kukaan ei lue enää nykyään blogeja”, olen kuullut monta kertaa sanottavan. En ihmettele, koska huomiotalous, informaatioteknologia ja sosiaalinen media on nähdäkseni kovaa vauhtia tuhoamassa lajimme keskittymiskyvyn. Tästä syystä olen paininut jo pitkään sen kanssa, voinko jatkaa sosiaalisen median käyttöä ja siellä julkaisua.
Lempeän arvomaailman omaavana yrittäjänä minun on ylipäätään hirvittävän vaikea markkinoida palveluitani ja toimia siten huomiotalouden pelinappulana. Puhumattakaan siitä, miten sosiaalinen media ruokkii ihmisten vertailua, korostaa eriarvoisuutta ja lisää vastakkainasettelua.
Varmasti jokainen meistä tietää sydämensä perukoilla, että some on vaarallinen ja haitallinen. Se harhauttaa meidät näkemään uhkia ja kaaosta kaikkialla muualla paitsi järjestelmässä itsessään.
Minä uskon, että sukupolvitraumojen takia, me suomalaiset olemme erityisen haavoittuvaisia sosiaalisen median käyttäjinä. Some on omiaan lisäämään entisestään hermostollista hätää ja kuormitusta. Petoviha ja kulkutaudit leviävät ylikuormittuneessa mielessämme kulovalkean tavoin.
Miksi emme nuku? Pitäisi suorittaa vielä sitä sun tätä ennen kuin kaikki on hoidettu. Mutta sitä ennen pitää vielä tarkistaa some. Onkohan maailmalla tapahtunut jotain kauheaa? Tarvitseeko joku ystävä apuani? Kenen syntymäpäivät olen unohtanut tämän kaiken kiireen keskellä, mikä helpottaa heti ensi viikolla…hetkinen, tai sitä seuraavalla.
Päätös ja uusi aika
Edellä mainituista syistä olen päättänyt sulkea kaikki sosiaalisen median tilini ensi tilassa. Aion tulla toimeen ilman mölytoosaa, jonne hukkuvat kaikki herkkien äänet. Auttaakseni muitakin hukkuvia, tahdon tarjota täällä seinät, joiden sisällä kelpaa kaikki – niin lahoava materia kuin ihminen.
Kajastavana vuonna 2026 tulevat blogissani kaikumaan moniääniset herkät sävelet. Annan palstatilaa heille, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi kokemuksineen. Heille, jotka elämä on langettanut polvilleen – joihin kiitollisuus ja läsnäolon taito on lopulta asettunut pysyväksi kodiksi ja turvaksi. Suojaksi kylmyyttä vastaan.
Olen vakuuttunut, että blogini tulevilla vieraskynäilijöillä on teille lukijoille jotakin hyvin viisasta, kannustavaa ja kaunista kerrottavaa. Kyyneliltäkään ei ehkä voi välttyä.
Täällä Herkän Sävyn seinien sisällä kukaan ei tule heitä arvostelemaan, vaientamaan tai katkomaan voipuneita siipiä. Yksikään ikävä kommentti ei ainakaan minun somen läpi kantaudu heitä satuttamaan. Täällä on turvallista kaikkien susien ulvoa kuuta. Sillä me sudensieluiset tiedämme – uuuu – tänäkin yönä meillä on niin suloinen kuu!
