Kevään heräämisen voi vihdoin aistia. Peurat kurkistelevat ujosti puiden takana, muuttolinnut palaavat, harakat jäkättävät puiden oksilla ja pesätarvikkeita kerätään ahkerasti. Valo on tehnyt tänä vuonna hitaasti tuloaan ainakin Lahdessa. Välillä pilvisiä päiviä on riittänyt viikoiksi ja takatalven lumipyry on yllättänyt. Aurinkoiset päivät ovat tuntuneet sitäkin suloisemmilta, kuin lupaukselta valoisasta jatkosta.
Täällä Metsämaalla luonto on tullut yhä lähemmäs. Kulmakunnan peurat, jänikset ja ketut tuntuvat rakastavan meidän metsään rajautuvaa pihaa.
Jokin eläin piti yhtenä yönä aivan sydäntäsärkevää meteliä ikkunamme alla. Tytär heräsi siihen kauhuissaan, ja epäili ehkä linnun tekevän kuolemaa. Aamulla löysimme tassunjälkiä lumesta ja myöhemmin samana päivänä näin repolaisen hiiviskelevän naapurin pihalla.
Eräänä aamuna saimme seurata luontodokumenttia olohuoneen ikkunasta. Kolme kettua saalisti takapihallamme jäniksiä. Ahnein niistä juoksi paisti suussaan jo seuraavan jänö-polon perässä. Ketut olivat tosin niin nopeita, ettei ole täysin varmaa, oliko niitä kolme.
Välillä elämän viimat ujeltavat
Yrittäjyydessäni on ollut vähän sama vire kuin kevään tulossa viime aikoina. Hetkittäin tuntuu, että tupa vetää joka nurkasta ja eikä lämpenevää säätä ole luvassa. Taloushuolten lisäksi ammatillinen itsetuntoni on ollut kadoksissa, ja sitä myötä myös inspiraatio luovaan työhön hakusessa.
Konservointipuolella on ollut hiljaista eikä oman taiteen verkkokauppa ole ollut suoranainen menestystarina. Apurahojen haku ja saaminen taiteelliseen työhön on yhtä epävarma reitti. Hyviä apurahanhakijoita on varmasti pilvin pimein.
Työkeikat toisiin kaupunkeihin ja yhteydenotot uusilta asiakkailta ovat tuntuneet onnenkantamoisilta ja piristysruiskeilta. Haasteiden jälkeen on aina helpompi tuntea syvää kiitollisuutta jokaisesta mahdollisuudesta. Tiedän, etten ole yksin, ja moni pienyrittäjä taistelee elannostaan tällä hetkellä.
Hienojakin työtilaisuuksia on tullut vastaan tänä keväänä. Turun tuomiokirkossa sain vauriokartoittaa kirkon pääalttarin, Kaarina Maununtyttären hautamuistomerkin ja saarnastuolin. Kollegani OSK Rotundasta pyysivät minut mukaansa kullattujen pintojen ja maalausten konservoinnin asiantuntijana.
Paluu muutaman vuoden taakse
Uupumus reilu pari vuotta sitten oli minulle herätyssoitto. Jokin tavassani elää oli pielessä, ja se oli johtanut minut siihen pisteeseen, että kehoni ja mieleni ei enää jaksanut. Tapa, jolla olin viimeisinä vuosina elänyt, ei ollut minua varten. Ensisijaisesti oli levättävä, mutta pitkällä tähtäimellä tehtävä vähittäisiä elämänmuutoksia.
Kun ihminen muuttuu, lähipiirin ja ympäristön on monesti hieman vaikea hyväksyä sitä. Liian kiltin ylisuorittajan on alettava asettaa rajoja. Oman tilan ottaminen on yleensä pois muille ihmisille tai tietyille asioille suodusta ajasta.
Minulle sisäinen matka avarsi tarpeitani ja ammatillisia haaveitani. Se auttoi löytämään uudelleen luovan lapsen, joka olin joskus ollut. Tuolla lapsella oli pakottava halu tehdä jotain tämän maailman hyväksi. Päätin vihdoin kuunnella aidointa itseäni, joka oli hautautunut ajan saatossa.
Enhän halua tuhlata ainutkertaista elämääni tekemällä työtä, josta en saa riittävästi merkityksen tuntua. Huoli luonnon ja ihmiskunnan tilasta, ilmastonmuutoksesta ja lasteni tulevaisuudesta alkoivat tuntua alati kasvavana möykkynä rinnassani.
Sekametelisopan keittäjä hämmentää tunteella
Tässä maailmanajassa on niin helppo leimautua fanaatikoksi, kun tekee asioita hieman toisin. Konservointi on akateeminen ammattiala. Tietenkin omassa lähestymistavassani monialaisena yrittäjänä on riski, että kentällä ei katsota toimintatapaani hyvällä. Kuka hölmö nyt sekoittaa tieteeseen pohjautuvaa ammattia, sydämenasioita sekä taiteellista luomistyötä samaan yritykseen?
Olenkin saanut kuulla viime aikoina paljon hyvää tarkoittavia neuvoja. Herkkyyden näyttämisestä julkisesti varoitellaan. Jokuhan saattaa käyttää sitä hyväkseen. Tunteiden ja bisneksen sotkemisessa on ehkä ylipäätään jotakin arveluttavaa. Siitäkin kannattaisi olla hiljaa, että joskus menee yrittäjyydessä tai elämässä heikommin. Menestyjän pitäisi näyttää menestyjältä, vai kuinka?
Suutari pysykööt lestissään on myös asenne, johon olen saanut tuon tuosta törmätä. Omalla kohdallani olen vaan todennut sen polun olevan umpikuja. En halua jämähtää paikoilleni. En usko, että mitään positiivista kehitystä tapahtuu yksilötasolla tai tietyn ammattikunnan saralla, jos kaikki tehdään aina kuten ennenkin.
Vakuutan, että konservaattorina työskentelymetodini ovat täysin eettisiä ja ammattikuntani hyväksymiä. Minulla on konservaattoriksi asianmukainen ammattikorkeakoulutus ja vuosikymmenen kokemus. Yksinyrittäjänä minun on ainakin mahdollista tehdä konservaattorin ammattia hieman tunnetummaksi. Konservointi voisi olla muutakin kuin museon takahuoneen laboratoriossa tapahtuva salaisuus.
Hullun lailla työstään innostuva
Sanotaan, että luovuuden ja hulluuden välillä on veteen piirretty viiva. Joskus aiemmin elämässäni pelkäsin tehdä luovia asioita työkseni juuri tästä syystä. Olen kova innostumaan ja menettämään sitä myötä myös yöuneni. Tiedostan kyllä, mihin sellainen voi johtaa.
Itselleni konservointityö tarjoaa kuitenkin siinä suhteessa täydellistä vastapainoa. Konservointi ei ole varsinaisesti taiteellista tai luovaa työtä. Taideteoksille tehtävät toimenpiteet ovat usein ennakolta säädettyjä ja monotonisia, jopa meditatiiviselta tuntuvia työvaiheita. Työni edellyttää useimmiten tieteeseen pohjautuvaa ongelmanratkaisukykyä ja käsityötaitoja luovuuden sijaan.
Konservointi ja taiteellinen työ ovat minulle yrittäjyyden yin ja yang.
Pätevyyden saavuttaminen yhdessä ammatissa ei poissulje, että ihminen voisi olla taitava ja aikaansaava yhtä aikaa jollakin muulla alalla. Uskon, että monipuolisuus on tässä maailmanajassa ja yrittäjyydessä valttikortti. Se saattaa hidastaa etenemistä yhdellä osa-alueella, mutta pitkällä tähtäimellä voi lisätä onnistumisen mahdollisuuksia. Kaikenlainen poikkitieteellisyys avaa kykyjä löytää uusia ratkaisuja ja luovia toimintatapoja.
Helpotusta oman tien kulkemiseen
Herkkänä ihmisenä olen melko altis etsimään muiden hyväksyntää ja peilaamaan omaa arvoani toisten lähettämistä signaaleista. Niissä hetkissä, kun pettymyksen kyyneleet kirpoavat silmiin ja oloni on epäonnistunut joka suhteessa, pyrin löytämään jälleen tasapainon.
Aina kun olen kadottamassa oman taajuuteni, otan käyttöön samat keinot, jotka auttoivat minua nousemaan uupumuksen suosta. 1. Lähden luontoon kävelemään 2. kuuntelen voimaannuttavaa tai lohduttavaa musiikkia 3. hiljennän mieleni pitkin hengityksin – nojaten tukeviin puihin tai jykevään kallioon. Useimmiten kaikki nämä samalla luontoretkellä. Rauhallisen lenkin jälkeen olo on yleensä kuin uudestisyntynyt: ahdistus vaihtuu taikaiskusta innostukseen ja idearikkauteen.
Nyt kun en ole enää uupunut, jaksan harrastaa taas kuntoliikuntaa. Pyrin ylläpitämään lihaskuntoa treenaamalla tunnin päivässä. Tämä pitää paitsi kehon myös mielen balanssissa ja joustavana. Jaksan ”heiluttaa ruoskaa” itselleni paremmin. Yrittäjyys vaatii valtavasti epävarmuuden sietokykyä. Liikunta hoitaa mieltä siinäkin suhteessa.
Täysin uupuneena ei tule kenenkään tiukkaa kuntokuuria tietenkään aloittaa. Minä jaksoin harrastaa alkuun vain hermostoa rauhoittavaa yin-joogaa ja hidasta luonnossa samoilua. Melkein pari vuotta meni saada itseni ylös pohjalta ja rapistunut keho vahvistumaan.
Suuret elämänmuutokset aiheuttavat aina kasvukipuja. Ennen kuin seisoo tukevasti omassa totuudessaan, joutuu kohtaamaan paljon muiden ennakkoluuloja ja vastustelua. Auttaa, jos ympärillä on mieleltään avaria ihmisiä, jotka kannustavat elämänmuutoksiin. On muutenkin helppo sortua alkuun takaisin omiin tuttuihin kaavoihin ja toimintatapoihin.
Yleensä varsinkin läheiset ihmiset varoittelevat hyvällä tarkoituksella. Kyse on rakkaudesta ja suojelunhalusta. He puhuvat kuitenkin aina omista kokemuksistaan ja uskomuksistaan käsin. Kenenkään muun suusta tulevaa totuutta ei kannata pureskelematta niellä. Ja omat rajansa on hyvä opetella näyttämään muillekin.
Vaatii paljon luottamusta itseensä, jos haluaa saada muut uskomaan kykyihinsä. Silloin on löydettävä tukeva asento, jotta tunteet eivät riepottelisi tai toisten ihmisten sanomiset heiluttaisi alas rinteeltä. Kaikenlaisissa elämänmuutoksissa horjuminen ja takapakit kuuluvat myös asiaan.
Koen olevani tässä suhteessa onnenmyyrä, että elämässäni on niitä ihmisiä, jotka auttavat pysymään pystyssä. Minulla on kannustava tukiverkko, joka koostuu pääasiassa sukulaisistani ja ystävistäni. He vetävät ylöspäin silloin, kun en tahtoisi jaksaa ottaa enää askeltakaan. Tarvittaessa he toimivat myös järjen äänenä, silloin kun tunteiden tuulet meinaavat napata herkän mukaansa.
Pieni arkielämän anarkismi antaa minulle kuitenkin henkilökohtaisesti valtavasti lisävoimaa. Saan nautintoa siitä, että kuljen vuorotellen iloisesti vihellellen ja toisinaan multapaakkuja potkiskellen – silti mieluiten kuoppaista off-road -reittiä pitkin. Saappaansa saa sotkea ja niihin on lupa sotkeutua, sanon minä. Kevät on ihanan kuraista aikaa!
Kilvet kohti aurinkoa ja pieninä pyrähdyksinä ilmalentoa kokeilemaan!🐞
