Suojärven taikaa etsimässä
Jo toista vuotta peräkkäin suuntasin Suomen itsenäisyyspäivänä syvälle korpeen rauhaa etsimään. Ajattelin, että suojärvellä olisi sopivan hiljaista ja tunnelmallista nauhoittaa metsämeditaatio ilman häiritseviä taustaääniä. Viime vuonna sain todeta, että juuri kukaan ei juhlinyt metsäkansan itsenäisyyttä luonnonsuojelualueella.
Meditointini lyhyt historia
Meditointi on itselleni kohtalaisen uusi juttu. Aloitin sen joitakin vuosia sitten rämpiessäni pois uupumuksen suosta. Kaikkia keinoja oli kokeiltava, koska keho ja mieli olivat lamaannustilassa.
Lasten ollessa pieniä kärsin ahdistuskohtauksista, huoliajattelusta ja univaikeuksista. Meditiointiin virittäytyminen tuntui aluksi vaikealta. Päättelin, että vika oli minussa, kun en osannut rauhoittua oikealle taajuudelle. En ymmärtänyt, että hermostoni kävi jatkuvasti ylikierroksilla. Minulle meditointi kuulosti joltain, johon vain intialaiset gurut kykenevät.
Harjoittelin meditointia aamuisin pistäytymällä lähimetsään, kun olin saanut lapset ensin taistelua päiväkotiin. Nimenomaan taistelulta tuntui saada heidät puettua ja kuljetettua ajoissa aamupalalle.
Päivästä ja mielentilasta riippuen vietin metsässä muutamasta minuutista varttiin vain nojaten silmät kiinni puuta vasten ja hengitellen. Huomasin, että jo pieni hengähdystauko metsässä, auttoi karistamaan aamun hermostuneita kierroksia ja suhtautumaan rauhallisemmin mielin tulevaan päivään.
Sävyjen sinfonia
Minä tykkään pelata väreillä. Kun kirjoitan, kuvailen asioita usein sävyjen ja palettien muodossa – maalaamisen termein. Myös musiikkia kuunnellessani saatan nähdä siinä värejä. Kenties samasta syystä minuun vetosi yin-jooga tunneilla ensimmäistä kertaa kuulemani puhe värikkäistä chakroista eli kehon energiakeskuksista.
Joogassa chakroista puhutaan usein pyörteinä, jotka sijaitsevat eri kehonosissa säteillen kukin eriväristä ja -laatuista energiaa. Meditoinnissa, kuten joogassakin, voidaan keskittyä näiden chakrojen tasapainottamiseen. Päämääränä on onnellinen ja hyvinvoiva ihminen, joka on sinut itsensä ja ympäröivän maailman kanssa.
Kuunneltuani muiden tekemiä chakra-meditaatioita aloin liittää niistä aineksia omaan meditointirituaaliini. Koska historiani meditoinnissa ja joogassa on lyhyt, en ole mikään chakra-guru. Puhtaasti ja rehellisesti kokemusasiantuntijana väitän, että värien ja tuoksujen visualisointi meditaation aikana asettaa jotakin kohdilleen itsessäni.
Näin ollen luomani meditaatio yhdistää metsän rauhoittavan voiman ja energiakeskusten tasapainotuksen – se on kuin metsäinen värikylpy mielelle.
Pelko viivytti
Olen jahkaillut meditaation julkaisua pitkään. Mainostin vuosi sitten blogissa ”lähiviikkoina verkkokauppaani tulevaa meditaatiota.” En ollut kuitenkaan vielä henkisesti valmis antamaan ääntäni muiden kuunneltavaksi. Varsinkaan näin intiimissä yhteydessä.
Äänitimme lapsena omia nauhoitteita c-kasetille. Ilmeisesti nauhoitustekniikka sai ääneni kuulostamaan jotenkin ärsyttävältä. Liian korkea, kimittävä puheääni ei tuntunut sopivan minulle. Olen siitä saakka kuvitellut ääneni jotenkin vialliseksi ja persoonastani irralliseksi. Puhumiseen liittyvä häpeä on varjostanut koko olemustani.
Kirjoitushaaste, johon osallistuin marraskuussa, sai minut tajuamaan, kuinka olen lykännyt tätäkin asiaa epäonnistumisen pelossa. Haasteen järjestäneet ja siihen osallistuneet luovan alan tekijät puhuivat prokrastinoinnista. Se tarkoittaa itselle erityisen merkityksellisten asioiden lykkäämistä. Se on hyvin yleinen taipumus, ja tyypillistä erityisesti perfektionisteille.
Kysymys ei olekaan siis laiskuudesta, vaan itsensä suojelemisesta pettymyksiltä ja epäonnistumiselta. Mieleni on kehitellyt kaikenlaisia teorioita siihen, miksi en voi juuri nyt tehdä meditaatiota. Päällimmäisenä tekosyynä olen käyttänyt osaamisen puutetta. Minun pitäisi olla vähintään lisensoitu meditaatio-ohjaaja tai edes kerran Intiassa käynyt.
Eksyksissä
Itsenäisyyspäivän matka Soltinjärvelle oli mutkikas. Vaikka olen useamman kerran kulkenut noin 4-5 kilometrin matkan metsän halki, en taaskaan tahtonut löytää perille. Lähdin matkaan jo puolen päivän jälkeen, hyvissä ajoin, jotta ehtisin kotiin ennen pimeän tuloa.
En asettanut itselleni paineita meditaation nauhoittamisen suhteen. Metsä saisi päättää, tuleeko tällä kertaa valmista. Ja metsä oli päättänyt työntää kapuloita rattaisiin. Reitillä oli useampi kaatunut puu, maisemat näyttivät osin vierailta eikä päivä tuntunut missään vaiheessa valkenevan. Itsevarmasti päätin luottaa intuitioon; löytäisin kyllä perille avaamatta karttasovellusta.
Lopulta kyllästyin suojärven etsimiseen ja istuin kivelle pohtimaan vaihtoehtoja. Aavistin, että olin eksynyt. Nyt olin kuitenkin keskellä korpea, ja oli hiljaista. Minulla olisi hyvin aikaa äänittää meditaatio, ja etsiytyä karttasovelluksen avulla kotiin.
Unohduin siihen kivelle – tuntikausiksi – harjoittelemaan lausumista. Lopulta sade oli kastellut paperini niin, että ne repesivät. Aloin ärsyyntyä metsään ja sateeseen. Meditaatiosta ei tulisi valmista. Jokin ei ollut kohdallaan.
Tajusin, että alkoi hämärtyä. Avasin karttasovelluksen, mutta se ei näyttänytkään jostain syystä polkuja. Pelkkää metsää, jossa olisi pian pimeää. Sydän alkoi hakata kiivaammin ja juoksentelin polkuja ristiin rastiin.
Lopulta Soltinjärvi ilmestyi eteeni. Huojennuin hetkeksi nähtyäni tutun maiseman. Ainakin tiesin missä olin, ja varmasti löytäisin täältä käsin tutulle polulle. Metsä oli kuitenkin päättänyt pistää minut koetukselle. Polun päätä ei löytynyt mistään.
Peto
Seuraavaksi kavahdin ryteikön läpi vauhdilla etenevää olentoa, joka tuli kohti. Se piti uhkaavaa ääntä ja kaukaa sen perästä kuului hätääntynyt ihmisääni. Säntäsin puun taakse suojaan. Jonkun koira oli irti – äänistä päätellen se oli peto.
Saatuani sydämen takaisin kurkusta rinnalle – lirkuttelin koiralle rauhallisella äänellä, ja olin helpottunut tavatessani lajitoverin.
Nainen pahoitteli säikähdystä ja irtiolevaa koiraansa: ”Eihän täällä ole koskaan ketään.” Hän osoitti minulle polkua, josta pääsisin haluamaani suuntaan. Kiittelin, ja lähdin epävarmana kulkemaan edelleen vieraan näköistä polkua.
Jäin toivottomana ensimmäiseen risteykseen miettimään, kumman polunhaaran valitsen. Takaani tuli nyt jo otsalamppujen valossa kaksi rivakasti kulkevaa naista. Heidän mukaansa olin lähtenyt täysin väärään suuntaan. Olisi palattava takaisin järvelle.
Suojärvellä pimeä tuli nopeasti. Tajusin, että taskulampun ohuen valokeilan valossa maamerkkejä olisi mahdotonta hahmottaa.
Lähellä järven toista päätä on kuitenkin metsäautotie, jota pitkin olimme muutaman kerran aiemmin perheen kanssa saapuneet paikalle. Uskoin löytäväni sinne pimeässäkin. Lopulta soitin ex-puolisoni ja lapset pelastamaan minut autoteitse.
Kotiin päästyäni loppuillan piileskelin metsän möröiltä peiton alla. Söin lohturuokaa ja hörpin lämmikettä säikähdykseeni. En saanut mielestäni kauhukuvaa säkkipimeälle sateiselle suolle eksymisestä. Päiväkin tuntui valuneen hukkaan, sillä meditaatio oli edelleen tekemättä.
Mitä pimeä metsä auttoi näkemään: Metsä on voimakas paikka, jota tulee kunnioittaa. Edes itsenäisyyspäivänä, en ole niin itsenäinen otus, että pärjäisin täysin yksin. Elämää ei voi kontrolloida tai hallita koskaan täydellisesti. Ihminen on haavoittuvainen luonnon edessä.
Loppu hyvin, vaik ei täydellisesti
Seuraavana aamuna mieli oli jälleen valmis tarttumaan uusiin haasteisiin. Päätin kokeilla meditaation äänittämistä lähimetsässä, jossa vaarana tosin oli melusaasteen myrkyllinen vaikutus. Auton äänet tai satunnainen koiranulkoiluttaja saattaisi pilata tunnelman.
Annetaan metsän päättää, millainen meditaatio tästä syntyy – ajattelin. Nyt se on nauhoitettu pienessä palassa kodikasta satumetsää, järven rannalla. Herkimmät saattavat aistia siinä jopa aaltojen huuhtomat rantakivet. Sateen ropina ja lintujen äänet sitä hienoisesti rytmittävät.
Meditaatiossani näkyy alusta loppuun saakka inhimillinen heikkous: Se sai alkunsa uupumuksesta ja ahdingosta – kävi läpi pitkän kasvuprosessin, jossa luovuin omista negatiivisista uskomuksista ja epävarmuudesta – metsä päätti koulia siitä vielä pois turhan täydellisyyden vaatimuksen.
Jakamalla tämän meditaation haluan osoittaa, kuinka haavoista syntyy lopulta vahvuuksia – heikkoudessa piilevät todelliset voimamme.
Olen kasvanut metsän keskellä niin fyysisesti kuin henkisesti. Ilman metsää ei tämäkään ihmislapsi hahmottaisi kokoaan eikä voimiaan. Kaikki kunnia metsälle tästä meditaatiosta.
