Seikkailijatar
Lauantaina heräsin neljältä ja pyöräilin pimeässä syysaamussa töihin siivoamaan kuntosalia. Aloittaessani kuudelta työt muutama varhainen kuntoilija oli jo pyörän selässä tai laitteilla. Musiikki soi ja minä sen tahdissa imuroin innokkaasti ruohikkoa muistuttavaa käytävämattoa. Se oli ihanan aktiivinen startti viikonlopulle. Lapset vasta söivät aamupalaa, kun palasin takaisin kotiin. Nyt jaksan vihdoin olla se iloinen ja aktiivinen äiti, joka olen aina haaveillut olevani.
Kuntosalin siivoaminen toi mukanaan lämpimän tunnemuiston lapsuudesta. Kummini, eno ja hänen vaimonsa, omistivat Mynämäen palloiluhallin. Yrittäjät itse ja äitini heidän apunaan siivosivat ainakin lapsen näkökulmasta valtavaa hallia aina iltamyöhään saakka.
Me lapset pyörimme usein jaloissa mukana ja palloilimme pitkin hallia. Seikkailimme sulkapallokentän takana ja solarium-huoneessa, kiipeilimme kuntosalilaitteissa ja pukuhuoneiden penkeillä sekä harjoittelimme squashia. Pelattiin rahapelejä ja juotiin tiskiltä ostettavaa jännää vihreää taikajuomaa Hard-Sportia.
Saattaa olla, että aikuisten muistoissa nämä hetket ovat uupumuksen sävyttämiä, mutta lapselle sekin maailma näyttäytyi seikkailuna. Joskus on hyvä muistaa, että meidän paikoin raskaalta ja tylsältä tuntuva arkemme on lastemme ainutlaatuinen lapsuus. Olisiko mahdollista suhtautua omaan arkeensa vähän enemmän arvostavasti ja seikkailunhaluisesti.
Hyvänlaatuinen hoppu
Kirjoitusvälini tänne blogiin on toistaiseksi hieman harventunut, sillä vastaanotin puolipäiväisen palkkatyön ISS:llä siivoojana. Loppupäivä minulla kuluu siihen, että haen lapsia julkisilla kahdesta päiväkodista eri puolilta kaupunkia. Palkkatyön hakeminen oli osittain olosuhteiden pakko kiristyvässä taloustilanteessa. Muutaman kuukauden työtä tehtyäni olen silti tyytyväinen ratkaisuuni.
Olen ilahtunut, että minulla on jälleen työtovereita. Monet heistä ovat kaltaisiani päiväkoti-ikäisten lasten äitejä. Tutun kuuloiset arjen haasteet toistuvat heidän puheissaan: montako tuntia päivässä jaksaa tehdä raskasta työtä, kun toinen työvuoro alkaa heti kotona. Toisaalta, miten saada rahat riittämään, jos tekee vain osapäivätyötä. Ihanteellinen siivoustyötekijä pystyisi aloittamaan työt kello kuudelta aamulla, mutta vain harva päiväkoti aukeaa klo. 5.30. Jatkuvasti saa myös nolona olla soittamassa esimiehelle, että lapsi on sairaana.
Olen nyt jo useamman vuoden kohdellut itseäni silkkihansikkain, jotta en uupuisi uudelleen. Pitänyt huolta omasta jaksamisestani ja kiinni omista rajoistani. Liika vetäytyneisyys ja passiivisuus ei kuitenkaan tee mielelle pitkässä juoksussa hyvää. Olen alkanut kaivata uusia haasteita ja kuntoni riittää nyt aktiivisempaan elämään. Elämässäni on taas tilaa uudenlaisille inhimillisille kohtaamisille.
Herätys seinäruusu!
Vähintään teini-iästä lähtien olen tuntenut itseni seinäruusuksi, joka monessa tilanteessa arastelee kohdata katseita. Jopa omaa ääntäni olen hävennyt siinä määrin, että suun avaaminen ryhmässä on tehnyt tiukkaa. En ole kerta kaikkiaan kestänyt kuulla omaa ääntäni mistään ääninauhalta. Vuosien varrella olen ajatellut, että moni asia voisi olla minua varten, jos vain olisin jotenkin parempi versio itsestäni.
Tehtyäni runsaasti töitä oman mieleni kanssa alan lopultakin sisäistää sen, että minä riitän. Olen riittävä niin työelämässä kuin henkilökohtaisessa arjessakin. Uskomusteni muuttamisen ja mieleni käännyttämisen tukena olen käyttänyt myönteisiä affirmaatioita.
Affirmaatiot ovat kuin tosielämän taikasanoja. Näillä voimalauseilla vahvistetaan positiivisia ajatuskulkuja aivoissa. Olenkin kirjoittanut monia itseäni koskevia negatiivisia uskomuksia käänteisesti uusiksi. Myös mentorini on tehnyt minulle lahjaksi yltäkylläisyyttä pursuavia affirmaatio-nauhoitteita, joiden mieltä kohottava vaikutus on ollut välitön.
Hissukka harjoitusareenalla
Luulen, että nyt on tullut aika ryhtyä sanoista tekoihin. Tehdä vihdoin se omakuva, mitä olen mielessäni jo pitkään maalaillut todeksi.
Välillä, kun katson itseäni, vaikka lasten kuvaamalta tuoreelta videolta, näen edelleen vanhan epävarman, väsähtäneen ja huonoryhtisen itseni. Sisälläni en enää ole tuo ihminen – miksi se on edelleen totta? Päätän olla uskomatta, ja poistan videon. Sen täytyy olla entisen mieleni luoma illuusio.
Peilaan itseäni mieluummin kohtaamieni ihmisten katseista ja sanoista. Kuinka huomaan hymyni ilahduttavan jonkun päivää. Miten toinen uusi työntekijä sanoo minulle, että jaksaa eteenpäin, koska minä olen siellä. Sellaiset häkellyttävät kommentit imeytyvät suoraan sisimpääni.
Tulkoon valokeila
Itseluottamukseni ei vielä riitä kohdata kaikkea, mutta olen menossa siihen suuntaan. ”Se mihin keskittyy, myös vahvistuu.” Olen nyt täällä, tässä työssä, paitsi palvelemassa muita, myös oman itseluottamukseni harjoitusareenalla.
Joten älä sure, ystäväiseni, jos sinäkään et ole vielä valmis kohtaamaan kaikkea. We are going there! Ajan kanssa kaikki epävarmuus ja ainakin osa esteistä sulaa pois. Aina tulee toki uusia, mutta lihakset niiden ylitse hyppäämiseen vahvistuvat ajan kanssa.
Monet niistä asioista, joita vielä viime vuonna pidin pahimpina esteinä itsevarmalle omakuvalleni, ovat jo historiaa.
Olen saanut uudet silmälasit rikkinäisten tilalle, jopa kaksin kappalein. Kuljin 9 kuukautta pihistellen teipillä korjatuissa laseissa. Ajattelin, ettei sillä ole sen suurempaa merkitystä, sillä yksinyrittäjänä kuljin lähinnä kodin, metsän, lähikaupan ja päiväkodin väliä. Nyt huomaan silmälasien vaikuttavan yllättävän paljon siihen, kuinka kannan itseäni.
Huonoa ryhtiä, vatsan pömpötystä ja ennen kaikkea epävarmuutta aiheuttanut vatsalihasten erkauma on hoidettu. Se uupunut vastasynnyttänyt äiti, joka olin ennen, ei olisi tätä kyllä uskonut todeksi. Kun voimavarani olivat vihdoin riittävät, sain erkauman itse pois sinnikkäällä kotijumpalla. Nyt keskivartalon lihakseni ovat paremmassa kunnossa kuin ikinä.
Virheiden välttelijä
Herkkyyteni vuoksi on sulkenut itseltäni monenlaisia urapolkuja. Kykyjäni epäillen ja epäonnistumisen pelossa olen vältellyt mm. ammatteja, joissa joutuisin puhumaan englantia, ajamaan autoa, laskemaan päässäni tai ylipäätään vastuuseen muista ihmisistä.
Siitä päästäänkin siihen, kuinka paljon energiaa olenkaan elämässäni käyttänyt virheiden välttelyyn. Lapsesta saakka minulle on ollut äärimmäisen vaikeaa, jos suorituksiani seurataan vierestä. Oli kyse sitten kirjan lukemisesta luokalle ääneen tai autolla ajamisen harjoittelusta. Herkän tyttäreni vakiosanat taaperoikäisestä saakka ovat olleet: ”Älä kato mua.” Ne herättävät minussa voimakkaan omakohtaisen tunnemuiston.
Uudessa työssäni tuntuu, että uskallan turvallisin mielin näyttää epätäydellisyyteni, olla erehtyväinen ja harjoitella uusia taitoja. Työtoverini ovat ottaneet minut vastaan hyvin lämpimän inhimillisellä otteella. Ollaan naurettu yhdessä ja myötätuntoisesti kaikille kommelluksille. Harmittomia mokia minulle onkin sattunut tuon tuosta, sillä opittavaa siivoustyössä vielä riittää.
Maaret Kallion kirjasta Inhimillisiä kohtaamisia: ”Voi olla, että vasta aikuisuudessa voi tehdä syvemmin kunnioittavaa tuttavuutta oman herkkyytensä, ujoutensa, heikkoutensa tai rohkeutensa kanssa. Silloin alkaa kaivata myös sellaisia matkakumppaneita, jotka sallivat ja sietävät näidenkin puolien olemassaolon ja, jotka peilaavat niitä parhaimmillaan hyväksyvästi takaisin.”
Olen päättänyt ottaa mallia eskarilaisestani, joka saa päähänsä tusinoittain uusia luovia projekteja joka viikko. Eikä hän todellakaan mieti, tuleeko onnistumaan niissä, vaan käärii hihansa ennen kuin olen ehtinyt saada aamukahvia kurkusta alas.
Olen suunnitellut tekeväni lähiviikkoina metsämeditaation, jonka laittaisin nauhoitteena myyntiin verkkokauppaani. Aika näyttää, kantaako ääneni nauhalle saakka.
Arvoja vastaavaa työtä
Joku saattaa ajatella minun nyt epäonnistuneen ja menneen elämässäni takapakkia. Vaivalla ammattiinsa kouluttautunut ihminen ryhtyy siivoojaksi. Työhön, johon ei ole saanut edes koulutusta. Itse en ajattele ollenkaan niin. Näen nyt kirkkaasti, miksi päädyin tässä hetkessä tähän työhön.
Siivoustyö vastaa täysin nykyisiä arvojani. Mielestäni ihmisiä ei muutenkaan arvoteta sen perusteella, mitä työtä he tekevät tai miltä he ulospäin näyttävät.
”Ja ihmiset ovat tärkeämpiä kuin tavarat.” Tämän viisauden minulle laukoi tyttäreni ollessaan vajaa 5-vuotias.
Olin väsyneenä ja hieman ärtyneenä siivoamassa eteistä, kun tyttäreni kaatoi pelleillessään lattialla lojuvan turvaistuimen. Jostain syystä tempaisin ensimmäisenä turvaistuimen ylös lattialta, huomaamatta lainkaan, että tytärkin oli kaatunut. Hän oli pöyristynyt, etten auttanut ensin häntä ylös lattialta. Häpeän tuota hetkeä. Kiireen ja stressin uuvuttamana ohitin täysin lapseni.
Juuri nyt minulle tuntuu paljon tärkeämmältä jalkautua ihmisten joukkoon, kuin hipsutella kullattuja esineitä tai taideteoksia ylhäisessä yksinäisyydessä. Myöskään taiteen tekeminen ei varsinaisesti edistä ponnistelujani inhimillisemmän maailman puolesta.
Kirjoitustyöstä saan tässä mielessä merkityksen tuntua. Mutta kirjoittaminenkin vaatii nyt uusien näkökulmien hakemista sieltä, missä inhimilliset kohtaamiset tapahtuvat. Ja tulojakin pitää jostain saada, sekin on vain tämän maailman inhimillinen realiteetti.
Inhimillinen kohtaaminen
Onhan siivoustyökin tavallaan tavaroista ja materiasta huolehtimista, siinä missä taideteosten konservointi. Näen siivouksen kuitenkin ensisijaisesti asiakaspalvelutyönä.
Kun taas yksinyrittävänä konservaattorina tapaan asiakkaitani ainoastaan heidän tuodessa esineen huoltoon ja sitä poishaettaessa. Toki konservointiasiakkaiden kanssa kohtaamiset ovat usein spesiaaleja. Niihin tuo oman hohtonsa asiakkaan suhde rakkaaseen esineeseen ja heidän esineistä kertomansa tarinat.
Tiedän kyllä, etten ole uudessa työssäni mikään terapeutti vaan siivooja. Ei minulla ole juuri aikaa jäädä rupattelemaan ihmisten kanssa. Silti pelkällä hymyllä ja myötätuntoisella katseella voi olla uskomaton taikavoima. Koskaan ei tiedä, mitä vastaantuleva ihminen käy läpi sisimmässään. Toisen ihmisen läsnäolevalla kohtaamisella voi, vaikka pelastaa hänen päivänsä. Kunhan ei ohita, kuin toinen olisi ilmaa.
Maaret Kallio: ”Arkiset tekomme ovat harvoin niin neutraaleja kuin ajattelemme. Joka ikinen päivä edistät sanoillasi, teoillasi ja tekemättömyyksilläsi joko yhteyttä ja myötätuntoa tai erillisyyttä ja yksinäisyyttä. Välinpitämättömyys leviää tehokkaasti, mutta niin myös myötätunto.”
Olen huomannut, että siivoustyössäkin asiakkaat arvostavat hienotunteisuutta ja herkkyyttä tilanteille. Siivoojan ei tietenkään tarvitse kulkea hiljaa pitkin seinän viertä, mutta kesken keittiöpalaverin ei ole välttämättä pakko mennä astioita kolistelemaan. Kuntosalilla pukuhuoneeseen voi mennä siivoamaan tahdikkaasti hetken odotellen, kunnes asiakkaat ovat saaneet suurimman osan vaatteista ylleen.
Kuinka osoittaa empatiaa?
Vanhempani ovat työskennelleet hautausalalla. Työ vaatii empatiaa ja kykyä asettua läsnäolevasti toisten suruun. Silti omat ja toisen tunteet pitäisi pystyä erottamaan.
Vainajien kuljettajana ja hautajaisissa laulaja-kitaristina työskennellyt isäni sanoi kerran jotakin, mikä on jäänyt myös minun lasteni isän mieleen: ”Surun kanssa työskennellään päivittäin, mutta ei sitä kannata itselleen ottaa.”
Minusta tuntui ennen henkisesti raskaalta kantaa muiden murheita, koska eläydyin vahvasti toisten tunteisiin. Nykyään, kun huolehdin myös omista tarpeistani, minun on huomattavasti helpompi olla läsnä ja kuunnella rankkojakin kokemuksia. Enää en tunne luhistuvani niiden voimasta.
Toiselle ihmiselle riittää usein se, että tulee aidosti kuulluksi ja nähdyksi tuntemuksineen. Ei kenenkään huolia tarvitse pystyä ratkaisemaan tai poistamaan. Eikä tarvitse tietää mitään ollakseen empaattinen. Riittää, että kulkee siinä toisen rinnalla.
Empatia vs. myötätunto
”Inhimillisessä elämässä ei riitä, ettei tee pahaa, jos ei tee hyvääkään. Tämä maailma ei kaadu yksin väärintekijöiden kataliin töihin, vaan ennen kaikkea siihen suureen joukkoon, joka ei riittävästi sitoudu hyvän tekemiseen ja joka vaikenee pahasta. Käsitteenä myötätunto erottuu empatiasta, juuri tekojen myötä. Se ei ole vain ymmärtävää pään silittelyä ja toisen tunteen myötäelämistä, vaan ennen kaikkea sitoutumista hyvään tekojen ja toiminnan tasoilla.” Maaret Kallio.
Aallot vie, minä en pelkää
Asiasta sen enempää avautumatta, olen kauhonut melkoisessa tunteiden ristiaallokossa koko alkuvuoden. Onneksi olen harjoitellut tunnetaitojani viime vuosina, muuten olisin hukkunut tai hukuttanut läheiseni yrittäessäni pelastautua. Nyt alkaa lopultakin tuntumaan, että tuli millainen aalto tahansa vastaan, minulla on pelastusrengas ympärillä.
Olen oppinut, että tyyneys tulee sisältä käsin. Kun turvantunne omassa mielessä pikkuhiljaa vahvistuu, uskaltaa sukeltaa välillä pinnan alle ja kauhoa eteenpäin varmemmin vedoin. Voi uskaltautua irrottamaan köydestä ja hypätä keskelle selkää. Meissä kaikissa elää sisäinen, toisinaan hätääntynyt ja äkkipikainen lapsi, jota voi opetella rauhoittamaan ja tyynnyttämään. Jolle voi itse luoda turvaa.
Kehityskelpoinen kuski
Lopuksi tahdon vielä jakaa yhden kehitystarinan, viitaten edelliseen blogitekstiini ja autoilun pelkoon. Uudessa työssäni olen joutunut kohtaamaan myös moottoroituihin laitteisiin liittyvän epävarmuuteni.
Heti alussa minua ohjeistettiin puhdistamaan lattioita vanhalla Taskin yhdistelmäkoneella. Se oli kuin mummoni Ford Escort verrattuna uuteen yhdistelmäkoneeseen, joka saapui pari päivää vanhalla harjoiteltuani. Tässä mallissa olikin digitaalinen näyttö, josta näki, että sillä pääsee huimaa 5 kilometrin tuntivauhtia.
Naurakaa pois, mutta minussa lattiapesukoneen käyttö triggeröi välittömästi vanhat epämiellyttävät muistoni Mankin kaasukahvasta. Valinnan varaa ei kuitenkaan ollut, ja kahvoihin oli rohkeasti tartuttava. Aamuruuhkaisilla koulun käytävillä lattianpesu muistuttaa kovasti mopoilua. Ei ruuhkassa voi kaasutella, miten sattuu.
Ja itseasiassa sitä voisi verrata myös paritanssiin. Vastaantulijaan on haettava katsekontakti. Hänen katseestaan voi lukea, väistänkö oikealle vai vasemmalle. Samalla voi viestiä omalla katseellaan turvaa. En aio tulla varpaillesi.
Erityisesti konservaattorina minua huoletti myös lattioiden ajaminen koulun näyttelytiloissa, taide-esineiden keskellä. Uusi kone on kuitenkin erittäin helposti kääntyvä ja hallittava.
Meni pari viikkoa uudella laitteella huristellen, ja aloin rakastua vaivattomasti kulkevaan menopeliini. Voisin jo kuvitella hankkivani seuraavaksi mopon.
Työssäni seuraava askel on varmaan siirtyä päältä ajettavaan lattianpesukoneeseen. Siinä on jo melkoisesti autoilun tuntua.
Tällä hetkellä siivoan myös sähköautoiluun liittyvän yrityksen tuotantotiloja, joten ehkä unelmani valkeana hohtavasta Teslastakaan ei ole enää niin kaukana.
Läsnäoloa ja lämpöä kohtaamisiin syksyn viimojen pian ujeltaessa!
