Sudenheimo alkaa nousta kirjoituspöydille laatimaan anomusta olemassaololleen. Tällä kertaa sulkakynän on napannut suupieleensä nimimerkki ”Sudenmorsian”. Hän ulvoo ilmoille ensimmäisen osan kuutamosonaatistaan Aino Kallaksen Sudenmorsiammen ja ”Deus sive Naturan” hengessä. Kuvituksesta vastaan minä.
Sudenmorsian:
Tämänkaltainen on tarina Ainottaresta, naisesta, jonka Kaikkeuden rakastava henki, Deus sive Natura kerran metsässä valtaansa vokotteli, ja ryhtyi hän sittemmin susi-ihmisenä metsiä käymään. Tuosta tilasta paluuta entiseen ei ollut, vaan pakahduttavalla kiitollisuudella ja armolla hän maailmaa ja kanssaolentojaan siitä lähtein tutkaili. Tuo Kaikkeuden rakastava henki oli siihen maailmanaikaan ihmisenpuolikkailta hukkaan mennyt, ja pannaan julistettuna aniharvoihin jäljellä oleviin korpiin karannut.
Hukkaan meni myös Ainotar, entinen piianpuolikas, eikä hänestä sen koommin enää kuuliaista naisenpuolikasta saanut. Silmät täynnänsä korven loimua, eivätkä minkään valtakunnan vaateet ja pelotteet häntä enää koskettaneet.
Kuin hän olisi metsän männiäisiltä paksukaarnaisen, hopiaisen haarniskan saanut. Sillä hän torjui kaiken vähättelyn, panettelevat juorut ja pelottelevat puheet ynnä myöskin kireät ilmeet – vain heijastuksena pelosta ja tuskasta. Kärsimyksiä ei tuo hengeltä saatu haarniska tahtonut takaisin heijastaa, sillä sen hopiainen luonne oli peräisin rakkaudesta; tehty pehmeästä jäkälästä ja nuttuisesta naavasta.
Luku I
Siihen aikaan, kun tämä tarina tapahtui Anno X, huhuttiin hukkien, otsojen ja villikissojen perin juurin lisääntyneen ihmisasutuksen liepeillä. Jopa varsin röyhkeästi ja ahnaasti olivat ryhtyneet olemassaoloaan puolustamaan, varsinkin yksinään jolkottavat häirikköyksilöt, susi elikkä karhu elikkä ilves elikkä ihminen.
Ne purkivat avuttomuuttaan sotkemalla paikkoja. Huusivat yksinäisyyttään rabieksen tahi muunlaisen mielitaudin vallassa yössä. Niin hyytävästi, etteivät toislajiset saaneet nukutuksi. Huhuttiinpa niiden jopa kahmivan itselleen kaiken ruoan metsistä ja joskus raa’asti tunkeutuvan maanomistajien aidatuille tiluksille viattomia repimään. Mahtoivatko pienokaiset opintaipaleellaan ja pihakoirat liekoissaankaan pysyä toislajisilta turvassa. Pelko puristui ihmisenpuolikkaisiin, ja ahdistus vaati sisätiloissa pysyttelemän.
Jotkin lähteet huhuivat, että villit häiriköt tartuttivat tuntematonta aivotulehdusta erityisesti hyvätapaisina pidettyihin rouvainpuolikkaisiin. Viirus sai heidät juoksujalalle metsään; hämäräperäisiin riitteihin yhtymään; raivopäisesti käyttäytymään; tahi pahimmillaan jopa rietas riemu rinnassaan pesueensa hylkäämään.
Eivät taudilta turvassa olleet myöskään herrainpuolikkaat. Tiedettiinpä joidenkin hyvissä varoissa olevien herrojenkin tautiin sairastuneen, mikä sai heidät eroanomuksia ansioistaan jättämään vailla tietoa leivän syrjän särpimist. Punainen solmio elikkä löysä hirsi elikkä hukan kieli harteilla roikkuen, kuontaloissaan, he kolusivat korpia. Susi-ihmisiksi muuntautuneina, kuuleman mukaan.
Luku II
”Pannaan pois päiviltä!” ”Hukka periköön!” äänestettiin äänekkäimpien ylivoimalla. Eritoten iänikuisena pahuuden syntipukkina ja häirikkönä tunnettu hukka oli sekä lain että riistanhoitajain suojaa vailla. Tuliluikuin ja liiveihin sonnustautuneena metsästäjät parkkeerasivat ajokkinsa vaivihkain metsäteiden varsille. Suuren algoritmiarmeijan saattelemana virittelivät miehenpuolikkaat yhteisrintamin jahtia. Luottoystävänsä kytkettynä tukena haistelivat kiihkoa.
Sattuipa muuan Ainotar tuona herrain siunaamana aamuna toispuolen metsää käyskentelemään. Hänenkin korviinsa olivat puheet hukanajosta kantautuneet, vaikka miehenpuolikkaat siitä kovin hiljaa hyssytellen haastelivat. Nyt hän kuuli kiihkeää katkonaista haukkua toispuolen metsää, ja aavisteli jahdin pian jo koittavan.
Hetken perästä hänen silmiinsä nauliutui etäämpänä kiihkoissansa kiitävä tumma hahmo. Tuo karheakuontaloinen syöksyi pian kuusten lomasta, ja silmäykseltä katseensa kohtasivat. Kieli hätää läähättäen, silmät täynnä tuskaa ja elon kamppailua eläin viuhahti ohitse.
Ainotar kuin kutsun kuulleena seisahtui paikoilleen. ”Ainotar, Ainotar vertaiseni, karkaatkos kanssani korpehen?” kantautui ääni kuin kaikuna olennon jäljestä. ”Liekös korpea enää olemassakaan, kun hongat on kaikkialta hakattu”, huikkasi Ainotar mietteet sameina. Lainkaan oudoksumatta, miten hän metsänolennolle noin haasteli.
Sulivat hanget; ilmestyivät hiirenkorvat ja heleänvihreät lehdet takametsän puihin; muuttuivat vihreän sävyt murretuiksi ja sekoittuivat lopulta kokonaan ruskeaan. Ainotar jatkoi arkisia askareitaan, jotka toistuivat päivän koitosta toiseen samanmuotoisina, sameina ja sekoittuivat lopulta aina ruskeaan.
Suden sanoja, hän oli alkanut epäillä toisinaan aamu-unisen mielensä houreeksi. Liekö koko sutta ollutkaan. Ei siitä ainakaan tohtinut kenellekään mainita. Alkavat pian puheet liikkumaan piikaisen jakomielitautiin sairastuneen.
Luku III
Eräänä helteen hellimänä kesäehtoona, suuteli Ainotar pienokaisensa poskea ja tuuditti tämän uneen. Vaikka päivän taakka jo harteita painoi, tunsi hän povessaan polttavaa roihua astua mökistä hämärän rajamaille. Heinä tuoksui ja piikainen hoiperteli avojaloin pellonviertä pelkkä valkea helma perässään tanssahdellen. Sirkkojen sirityksen säestämä äänettömyys rikkoutui arvaamatta.
Metsän sisuksista kantautui neidotarta voimakkaasti kutsuvia elegisiä sointuja. Hurmoksen saattelemana hän jatkoi kulkuaan metsän siimekseen ääniä jäljittämään. Nuo alkukantaiset sävelet olivat kuin tuulen heiluttamia haikuja; nousevia ja laskevia sumutorvia, jotka tuntuivat juontuvan kaikkialta elikkä iankaikkisuudesta.
Sokeana hurmoksesta unohti hän varoa paljasjalkaisia askeliaan, ja sattui jalkateränsä teräväiseen ansaan iskemään. Jo sammaleen kupeisiin sulautunut teräväreunainen pelti hänen käpälänsä reunaa sivalti. Alkoi siitä punaisia pisaroita kannoille ja mättähille tipahdella.
Ainotar nilkutti turvakallionsa huomaan ja muutaman kyyneleen sen nähden vuodatti. Ei se ollut surua tapahtuneesta vahingosta, vaan sielunsa syvempiä haavoja hän siinä tuherti. Ainottaren siinä itkeskellessä, ties kuinka pitkän tovin, sillä oli Deus sive Natura metsän peittoon ajan kätkenyt. Tunsi hän yhtäkkiä lämpimän käpälän vuotavan haavansa peittona.
Vaikka ei hän katsettaan ylös nostaa tohtinut, tunsi olevansa susista uljaimman, johtajan silmäin kohteena. Kuumotus levisi hänen yläruumiiseensa ja alaruumis kävi heikoksi, sillä jokin hänen vertansa ylöskäsin veti. Hänen povensa takoi vinhasti. Ellei olisi siinä kivellä istunut, kintut olisivat hänet pettäneet.
Hädissään neitokainen ei tiennyt, mihin katseensa piilottaa. Niin alastomalta vaikutti tuo karvainen käpälä siinä haavalla elikkä vaa’alla, joka kiintymystä kohden osoitti. Mitenkä hän, poloinen Ainotar, surun tuhrimine silmineen, oli sellaisen olennon huomion kohteeksi eksynyt.
Luku IV
Arka palvova vaisto hänen sielunsa ja ruumiinsa tuona kesäiltana täytti. Ensisäväys siitä, kuinka suden katse hänen sisimpänsä kaikkineen valaisi – synkimmätkin sopukkansa läpikuultavaksi arvokkaaksi hengeksi kykeni muuttamaan.
Yhtä aikaa pelonsekaisen vapinan kanssa, oli Ainottarella kuitenkin turvallinen ja suojeltu olo. Kuin joskus pentuna, olisi tämän katseen jo kokea saanut. Kenties äiti tai isä olivat hoivatessaan hänen sisimpäänsä hetkittäin samalla tavalla osanneet katsoa. Paljastavalla lävitsetunkevalla katseella oli valta, joko upottaa häpeään tai täyttää rakkaudella ja hyväksynnällä.
Ainottaresta kuitenkin tuntui, että hänet oli yhdellä silmäyksellä hyväksytty osaksi laumaa. Yksinäisyyttään vuotava haava oli tyrehtynyt, ja puna levinnyt hänen jo kalvakoiksi käyneille kasvoilleen. Jokin kesytön, mutta välittävä oli muuttanut hänen sydämensä hyljättyihin huoneisiin asumaan.
Nöyrästi ja lempeästi Ainottarelle lohtunsa elikkä kohtunsa soi, tuo laumanjohtaja. Alfa, joka laumaansa kunnioituksella ja rakkaudella luotsasi, ei hallinnut vihalla ja pelolla.
Se katsanto, empatia, oli peräisin läsnäolosta, johon susi kykeni. Sen taidon ihmisenpuolikkaat olivat askareissansa miltein unohtaneet. Samalla silmäin kiillolla hoivasi susi pienokaisiaan, ja kaitsi koko laumaansa. Sillä tuo metsänkoira oli, mitä antautuvin ja hellin emo tahi susi-isä, ja luotettava elinikäinen kumppani.
Kaisa kera Minna Canthin
Tänään juhlistamme Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! Näin yhdyn minäkin Minna Canthin tunnettuun lausahdukseen: ” Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää!” Ollaan siis kokonaisia kaikessa ihmisyydessämme ja eläimellisyydessämme; eikä pelkkiä umpimielisiä puolikkaita. Tehdään tilaa elämän kaikille sävyille.
Tasa-arvon voi ajatella koskevan koko elonkirjoa. Jokaisella on oikeus olemassaoloon itseisarvoisena olentona. Harmonia syntyy kumppanuudesta luonnon kanssa.
Lopuksi tahdon toivottaa onnea eilen ja tänään 40 vuotta täyttäneille ystävilleni Jennille ja Johannalle! Nämä piirustukset ovat lahjani teille. ❤️
Ovatko ne susia, koiria, koirasusia vai susikoiria? Mikä niitä erottaa? Tyttäreni näki niissä piirteiltään lahjan saajat. Minustakin niiden empaattisessa katseessa on jotain samaa kuin ystävissäni.
