Vietimme perheen kanssa joulun ja loppiaisen väliset kolme viikkoa Espanjan lämmössä. Majoituimme anopin ja hänen miehensä asunnossa Benalmádenassa Aurinkorannikolla. Matkustaminen on lapsillemme uutta, joten reissu tehtiin pitkälti heidän ehdoillaan. Päivät vietettiin verkkaisesti löytöretkeillen. Minä toisinaan vähän enemmän metsässä ja vuorilla seikkaillen.
Pilvilinnoissa
Nuorempi tytär ihmetteli asunnon parvekkeella autojen vilinää niin varhain aamuhämärissä. Sanoin, että kaupunki ei nuku koskaan. Tähän esikoinen totesi: ”Eikä aivot, eihän äiti?”. Ei ainakaan minun aivot eikä selkeästi myöskään sinun…
Elimme lasten kanssa nuo viikot lähes jatkuvassa flow-tilassa. Olimme hämmästyneitä ja ylivirittyneitäkin kaikesta kauneudesta, jota saimme kokea. Välillä valvoimme tuntikausia öisin ja aamulla heräsimme silti kukonlaulun aikaan yllättävän pirteinä. Kolmivuotias jätti toisinaan myös päiväunensa nukkumatta.
Jokainen aamu valkeni uskomattoman heleänä. Parvekkeelta avautui aava näkymä, jossa meri ja taivas sulautuivat yhteen. Selkeällä säällä saattoi erottaa horisontissa siintävän Afrikan. Vai olivatko ne sittenkin laivoja, aina ei voinut erottaa tarkasti. Aamuisin kukko kiehui tauotta jossain ylempänä vuoren rinteillä, ja linnut kerääntyivät katolle visertämään.
Kuinka paljon me saimmekaan merestä riemua irti lasten kanssa. Keräsimme kilokaupalla näkinkenkiä, kiviä ja muita aarteita aalloista. Vanhempi tyttäreni huusi useaan otteeseen: ” Meri on upea! Meri on ihmeellinen!”. Nuorempi keskittyi heittelemään mutaa ja kaivautui siihen. Pysähtyi välillä tuijottamaan jalkoihinsa iskeytyviä, rantaan lyöviä aaltoja. Juoksi tohkeissaan luokseni ja huusi: ”Äiti, mä löysin sikahienon kiven!”.
Liekkejä ja luonnon ilotulitusta
Vietimme kolme viikkoa paratiisissa, jonka kauneus pakahdutti minut. Surullista oli, että huomasimme jo ensimmäisenä iltana maan olevan kirjaimellisesti tulessa pitkään jatkuneen kuivuuden vuoksi. “Tällä hetkellä Málagan provinssin tekojärvissä on vettä vain noin 16 prosenttia enimmäismäärästä.” (Iltalehti 15.1.2024). Vedenkäyttöön on jouduttu asettamaan paljon rajoituksia. 5-vuotiaalla oli kyky vaistota asian synkeä puoli. Tai ehkä hän luki katseesta minun mielentilani. ”Luonnon puolustajat!” tytär huudahti parvekkeelta, jolta katselimme liekkejä.
Liekkimerta todistimme reissumme aikana kolme kertaa. Yhden paloista sytyttivät kohtalokkaasti raketit uudenvuoden yönä. Luonto kuitenkin todisti meille omat voimansa. Samana päivänä katselimme parvekkeelta sekä kaunista sateenkaarta että voimakasta ukkosmyrskyä. Sade oli enemmän kuin tervetullutta, ja maa sai lopultakin vettä.
Lapsen katseella
Silloin, kun pää on korkeimmalla pilvissä on hyvä välillä suunnata katse alas varpaisiin. Ottaa käteen pienen pieni lehti ja tutkia sitä tarkemmin. Tai tuijotella hieman pidempään tuoreimpien elonkirjon jäsenten touhuja. Ehkä niistä voisi oppia jotain.
Lapset ovat niin neuvokkaita, etten yllättyisi, vaikka maailman pelastavat ideat tulisivat heiltä. Jos vain maltamme kuunnella. Oma esikoiseni tuli eräänä aamuna kello seitsemän keittiöön pelastussuunnitelman kanssa. ”Äiti, mä olen miettinyt, miten se muovilautta saataisiin pois merestä. Jos joku huutaisi sellaiseen äänitorveen: ”Hei, ruvetkaa kaikki meriläisiksi ja kerätkää yksi roska merestä!””.
Hämmästyn joka päivä, minkälaista viisautta pieni lapsi voi kantaa sisällään. Matkallamme tytär pohdiskeli, että kaikki maat ovat oikeastaan samanlaisia. Puhutaan vain eri kieltä, mutta täälläkin on sama meri, puut ja aurinko.
”Niillä on paljon yhteistä: tähtitieteellä ja lapsuudella. Molemmissa matkataan suunnattomia etäisyyksiä. Molemmat etsivät tietoa, jota eivät pysty käsittämään. Molemmissa luodaan villejä teorioita ja annetaan mahdollisuuksien kertautua rajattomasti. Molempia nöyryytetään harvasen viikko. Molemmat toimivat tietämättömyydestä käsin. Aika hämmentää molempia. Molemmat ovat aina alussa.” Richard Powersin romaanista Hämmästys.
Paratiisin varjoissa
Voisin jatkaa tyttäreni huomioita sillä, että joka maailmakolkassa on nähtävissä kauneutta, mutta myös meidän ihmisten aiheuttamaa rumuutta ja katastrofin aineksia. Olemme sotkeneet maan roskilla ja myrkyttäneet kehittämillämme aineilla. Kokoamme tikittäviä aikapommeja joka puolelle.
Olemme vieraantuneet luonnosta, nostaneet itsemme sen yläpuolelle ja samalla sulkeneet kaltaisemme häkkeihin pällisteltäväksi. Mekin vierailimme matkallamme Fuengirolan eläintarhassa. Voin pahoin, kun katselin itseään heijaavia apinoita ja apeita, laiskasti katsettaan kohottavia eläimiä. Herkät flamingot hermostuivat, ja jouduimme lintujen ulostehyökkäyksen kohteeksi. Saatoin melkein kuulla universumin paskaisen hohotuksen.
Ahdistuksen valtaan eläintarhassa jouduttuani näin parhaaksi keskittyä hetkeksi yksityiskohtien tuijotteluun. Katselin pientä kärpästä, joka räpiköi verkossa. Uteliaisuus vei voiton ahdistuksen tunteesta, ja pääsin taas eteenpäin.
Kyseinen eläintarha on varmasti ihmisten mittapuulla olosuhteiltaan hyvä. Ja eläintarhoille on ihan oikea tarve luonnonsuojelun näkökulmasta, tässä maailmantilanteessa. Pohjimmiltaan asetelmassa on silti jotain pahasti pielessä.
Katseen kääntäminen
Voimme uskotella itsellemme, että Suomessa on kaikki hyvin, kun saamme jälleen nauttia tarunhohtoisista lumimaisemista. Mutta maailmassa ei todellakaan ole kaikki kunnossa. Kuudes sukupuuttoaalto (ihmisen toiminnan aiheuttama) on käynnissä. Luonto köyhtyy, ja maapallo on kirjaimellisesti tulessa.
Olen vakuuttunut, että herkkien ihmisten on oltava etulinjassa yhteisissä elämän pelastustalkoissa. He kykenevät kuulemaan universumin valituksen ja tuntemaan muun elonkirjon kärsimyksen. Erityisherkät voivat toimia viestinviejinä ja sen vahvistajina. Sisimmässään moni herkkä ei ole valmis sietämään vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta.
Virheitä ja häpeää - anteeksiantoa ja myötätuntoa
Herkkyys ei tietenkään tee kenestäkään muita parempaa, oikeamielistä hyväntekijää tai tunnetaituria. Ilman hyvää tunnesäätelykykyä ja impulssikontrollia herkkä saattaa olla hyvinkin voimakkaasti tunteiden vietävissä. Siksi tunnetaitojen kehittäminen on niin tärkeää. Omasta lapsuuden päiväkirjastani selviää, kuinka voimakkaasti olen tuntenut mm. mustasukkaisuutta ja kateutta kaverisuhteideni ja ihastusteni osalta.
Myös lukioaikoina tuli tehtyä tekoja, joita kadun lopun ikääni. Rakastuin tulisesti seurustelukumppanini hyvään kaveriin. Luultavasti omia tunteita peitelläkseni yritin parittaa poikaystävän kaveria omalle sydänystävälleni. Lopulta päädyin silti antamaan periksi tunteilleni, seurauksin, jotka satuttivat kaikkia osapuolia.
Aiempi kumppanini löysi itsestään ihmeellisen kyvyn anteeksiantoon. Sain anteeksi myös ystävältäni, joka on edelleen minulle yksi läheisimmistä ihmisistä. Vasta viime aikoina olen alkanut antaa anteeksi myös itselleni.
Miksi kantaa vuosikausia häpeän taakkaa ja ruoskia itseään loputtomiin vanhoista virheistä. Opettelemalla itsemyötätuntoa voi vapauttaa energiaa ja voimia johonkin muuhun, kuin vanhojen asioiden loputtomaan murehtimiseen. Vatvominen taitaa olla yksi herkälle ihmiselle tyypillinen taipumus.
Kenenkään ei tarvitse olla valmis kohdatakseen muun maailman. Minulla on lukuisia epävarmuuksia itseni suhteen: huono englannin kielitaito, ruostunut ajotaito, olemattomat matemaattiset kyvyt sekä monet sosiaaliset pelot. Raskauksien aiheuttama vatsalihasten erkauma, joka saa vatsani pömpöttämään. Rikkinäiset, teipillä korjatut silmälasit, joiden käyttöä kertakaikkisesti inhoan. Jos annan häpeän hallita elämääni, olenko ikinä valmis tuomaan ajatuksiani esille ja tekemään itseäni näkyväksi. Tuskinpa.
Unettomia öitä
Vaikka oltiin lepolomalla, yökaudet pohdin, miten estää itseäni ja läheisiäni törmäämästä elämän jäävuoriin. Todellisuudessa emme voi oikeastaan pelastaa muita kuin itsemme. Niin tuskallista kuin onkin nähdä läheistensä kärsivän, kukaan ei voi käydä matkaa toisen puolesta. Jokaisen on itse otettava ainakin ensimmäinen askel omien lohikäärmeidensä kohtaamiseen ja pieksemiseen.
Mielessäni kytee jatkuvasti suunnitelmia, miten voisin auttaa kärsiviä luontokappaleita. Vaikka tiedänkin, ettei mikään suuri pelastusoperaatio riipu yhden ihmisen varassa. Kukaan ei pysty maailmaa yksin korjaamaan. Eikä maapallon tulevaisuus edes ole vain ihmiskunnan käsissä, siihen on varmasti koko elonkirjon yhdistettävä voimansa. Voi, kunpa aivot nukkuisivat edes joskus.
Olenko enää järjissäni?
Reissumme oli täynnä outoja sattumuksia, joista mieleni tahtoi etsiä merkityksiä. Välillä kaikki sai niin outoja ja koomisia sävyjä, että epäilin olevani menettämässä järkeni. Minustahan on tullut huomaamattani taikauskoinen kuin alkuperäiskansan jäsen.
Eräänä päivänä rannalla unkarilainen 10-vuotias poika belgialaisen isänsä kanssa iskivät silmänsä meihin. Leikkipuistosta he seurasivat perhettämme merenrantaan. Satunnaisen sananvaihdon jälkeen mies alkoi vilkutella minulle aalloista. Hänen poikansa ruiski rannalta käsin vedellä sekä minua että tyttäriämme.
Uitin lapsia rantavedessä lilluen. Poika alkoi vettä vimmatusti viuhtoen viittoilla minua kohti ja huusi: ”Mother come here!”. Mies taas kulki yhtäkkiä täysin ilkosillaan pitkin rantaa.
Lähtiessäni sanoin miehelleni, että usko tai älä, mutta törmäämme heihin vielä. Kaksi kertaa parivaljakko tulikin rantabulevardilla meitä vastaan iloisesti heilutellen. En tiennyt, olisiko pitänyt nauraa vai tuntea kylmiä väreitä.
Kanssa-ajattelijoita
Tässä tekstissä esitetyt ajatukset eivät ole kaikki omiani, vaan pohjautuvat matkalla kokemani lisäksi reissussa tankkaamaani Sami Kedon kirjaan: Enemmän kuin sapiens – Kasvu elonkirjon jäseneksi, 2022. Ajatukset ovat harvoin uusia tai täysin omiamme. Luova prosessi on itse asiassa pitkälti lainaamista, kopioimista ja kaiken uudelleenjärjestämistä.
Kedon teos ei ollut helppolukuinen, eikä todellakaan kevyttä lomaluettavaa. Olen selannut kirjaa viikkotolkulla ja lukenut yli hilseen menneitä lukuja yhä uudelleen. Totta puhuen, en ole vieläkään päässyt loppuun saakka.
Sanoisin, että kirjan suurin oivallus ja anti minulle, on tiivistettynä tämä: Kuinka oppia toimimaan osana elonkirjoa ja tekemään yhteistyötä oman sekä muiden lajien kanssa – jatkuvan oman edun tavoittelemisen ja kilpailun sijaan.
Toinen minua viime aikoina inspiroinut teos on Richard Powersin romaani Hämmästys. Fiktiivisen kirjan päähenkilöitä ovat mm. herkkä yhdeksänvuotias poika ja hänen kuollut äitinsä, joiden ajatusmaailmaan samaistuin kovasti. Otteita kirjasta:
”Jokin noissa kahdessa sanassa viestii: Tiedät kyllä, mitä on tekeillä. Kaikki tietävät, vaikka ovatkin hiljaa kuin yhteisestä sopimuksesta – Tämä paikka. Tämä korvaamaton lahja on katoamassa.”
”Paitsi, että minua ei enää pelota. Olen sekoittunut kokonaan johonkin tosi valtavaan. Se on tässä siisteintä.”
”Allylla oli tapana väittää minulle, osavaltion lainsäätäjille, kollegoilleen, bloginsa seuraajille, kelle tahansa, joka suostui kuuntelemaan. Että jos jokin pieni, mutta kriittinen ihmismassa saisi takaisin kyvyn samaistua, talous vaihtuisi ekologiaksi. Haluaisimme silloin eri asioita. Löytäisimme merkityksen tuolta jostain.”
Totuuden hetki on käsillä
Mihin me oikein tuhlaamme olemassaolon lahjaa? Eikö meidän kaikkien pitäisi omistaa aikaamme tarinan jatkumiselle tällä pallolla? Uskommeko todella, että tämä monimuotoinen universumi on meidän ihmisten yksityinen näyttämö?
Haluan uskoa, että tämä maapallo on pelastettavissa. Se edellyttää kuitenkin, että me ihmiset nostamme tunteet järjen tueksi, löydämme sisältämme empatiakykyä koko elonkirjoa kohtaan, ymmärrämme olevamme osa tätä kaikkea, emmekä suinkaan sen yläpuolella. Liian pitkään on kerrottu tarinoita ihmisten ylivertaisuudesta suhteessa muuhun elämään. Näiden tarinoiden ja myyttien tehtävä on ollut oikeuttaa muun elämän sortaminen ja hyväksikäyttö. Olemme kaikki kautta sivilisaation historian näiden tarinoiden aivopesemiä.
Ei ihme, että olemme kadottaneet todellisen luontoyhteyden. Ennen kuin ihmiskunta joutui tämän hybriksen valtaan, osasimme suunnistaa taivaankappaleiden avulla ja vaistomme ohjasivat meitä aivan toisella tavalla. Miettikää, vaikka viikinkien saavutuksia merenkulussa. Samanlainen sisäinen kompassi olisi löydettävä uudelleen, jotta voisimme saattaa yhteisen laivan turvallisesti takaisin satamaan.
Universumi on antanut ihmisille kyvyn tuhota tätä maapalloa, joten se on antanut myös kyvyn toimia tuhojen korjaamiseksi. Siihen pitää vaan saada kaikki uskomaan. Ensin pitää kuitenkin saada ihmiset uskomaan itseensä.
Inhimillisyyden vallankumous
Hengenheimolaiseni, kaikki te herkät rakkauden soturit: herättäkää se uinuva lapsi itsessänne, joka on tuntenut tuskaa maailman vääryyksistä. Kaivautukaa ulos sieltä, mihin olette hautautuneet. Sisäisellä lapsella on jäljellä toivoa ja luovia ideoita maailman pelastamiseksi.
Vallatkaa aikanne takaisin, ja käyttäkää se mielenne ja sydämenne tutkiskeluun. Matka itseen saattaa olla vaivalloinen ja täynnä kohdattavia lohikäärmeitä, mutta palkinto odottaa. Loppuelämä tulee näyttämään valoisammalta, ehkä suorastaan taianomaiselta. Uskon, että inhimillisyyden vallankumouksen aika on koittanut. ”Vive la révolution!
Toivotan uuden vuoden tervetulleeksi näillä suurilla puheilla. Meillä ei ole enää aikaa hukattavaksi. Mentorini Pipsa (sukunimi osuvasti Valkeila) on todennut minulle, että kärsimys, pelko, puute ja köyhyys – ne ovat kaikki poistettavissa – vain valo ja rakkaus ovat totta.
Tehdään siis yhdessä mitä voimme, ja pysytään valossa. Pimeydestä käsin emme voi pelastaa mitään. Voimme tukea toistemme hehkua ja loistaa, vaikka avaruuteen saakka!
