Aiemman kirjoitukseni lukeneet tietävät, että työskentelin tänä kesänä lapsuudenmaisemissani Vahdolla konservoiden kirkon alttaritaulua. Majoituimme lasten kanssa vanhempieni luona lähes koko kesä- ja heinäkuun. Olin etukäteen ajatellut, että matkasta tulisi tietynlainen paluu lapsuuteen, ja sitä se olikin. Pääsin muistelemaan asioita, joita olen siinä ympäristössä oppinut rakastamaan. Sain myös huomata, että omien lasteni läsnäolo nosti joitakin lapsuuden pelkoja minussa esiin. Kiinnitin huomiota muidenkin ihmisten pelkoihin ja ennakkoluuloihin. Ja tulin pohtineeksi, millaisia uskomuksia mahdollisesti siirrän omille lapsilleni.
Pelkona pinnanalainen
Mainitsin edellisessä tekstissä aikomuksestani uida metsälammella, jossa olen lapsena oppinut uimataidon. Sain huomata, että tämä aikoinaan hyvin suosittu uimapaikka on nykyään lähinnä yhden naapurin ja hevosten uintikäytössä. Ihmettelin asiaa, sillä lampi vaikutti minusta täysin uimakelpoiselta, joskin osittain lumpeiden valtaamalta.
Minulle lampeen liittyy monia rakkaita lapsuusmuistoja, mutta se heijastelee myös lapsuudesta kumpuavia pelkoja. Niin kovasti kuin mieleni palasi sinne uimaan, alkukesän uintireissuni lammelle olivat lähinnä pelonsekaisia, hätäisiä pistäytymisiä. Välillä uin henkeni edestä karkuun vastaan tulevaa ”käärmettä” (lummekasvin osa, jonka veden liike sai elämään). Jokin aluksi tunnistamaton pelko häiritsi uintikokemustani. Naureskelin itselleni, että pelkäänkö todella hauen nappaavan minua varpaasta. Lumpeiden kosketus pinnan alla sai kuitenkin oikeasti ihoni kananlihalle ja jalat potkimaan korostetusti. Mieleni palasi suureen haukeen, jonka olimme lapsena ystäväni kanssa havainneet lipumassa uimarannan vastapuolella telttapaikkaa etsiessämme.
Mielemme hirviöt
Luin kesäkuussa Luonto -lehdestä ”hirviökalaksi” kuvaillusta aggressiivisesta vieraslajista kyttyrälohesta, joka on levittäytynyt pohjoisille joki- ja merialueille, kuten Tenojokeen ja muihin Jäämeren jokiin. Kuvailin äidilleni tätä suvun jatkamisen jälkeen elävänä hajoavaa kalaa, jonka selkäkyttyrä saattaa olla elävällä kalalla niin reikäinen, että selkäruodot törröttävät. Selitin inhon vallassa hänelle, että venäläiset ovat istuttaneet niitä jokiimme, kuin se olisi ollut jokin tarkoituksellinen kavala juoni.
Kun myöhemmin palasin lukemaan tekstiä, en löytänyt mistään tarkkaa mainintaa, että venäläiset olisivat niitä juuri meidän jokiimme istuttaneet. Jutussa mainittiin ainoastaan lajin olevan peräisin Tyyneltämereltä ja venäläisten yleisesti istuttaneen kyttyrälohia. Lehtijuttu sai minut pohtimaan median vaikutusvaltaa ikävien uskomusten leviämisessä, etenkin informaatiotulvaisessa nykymaailmassa, jossa artikkelien lukeminen muuttuu helposti hätäiseksi selailuksi. Ja miksi ylipäätään leimata kala hirviöksi sillä perusteella, että se on vieraslaji, käyttäytyy lajityypillisesti tai lahoaa raukka kesken elämänsä.
Lapsuudenmuistojeni suuri hauki oli joka tapauksessa ehtinyt kasvaa aikuisen mieleni sopukoissa syrjäisen metsälammen syvyyksissä hirviökalan mittoihin. Niin myös uskomuksilla ja peloilla on tapana kasvaa, sillä aivomme etsivät niihin jatkuvasti vahvistusta ympäristöstä. Ei sillä, että olisin koskaan joutunut kalan hyökkäyksen kohteeksi. Silti lammen tummanpuhuva vesi houkutteli esiin minussa piilevän arkajalan. Syvimmissä osissa pohjasta virtaava kylmyys tuntui kuin kalman kosketukselta.
Tuntematon pelottaa
Eräänä iltana suuntasin lasten kanssa lammelle yhtä aikaa tutun naapurinmiehen kanssa. Hän kertoi suurieleisesti asettaneensa puita tielle esteeksi, jotta hevosia ei tuotaisi uimaan ja sotkemaan meidän vanhalle kunnon uimalammelle. Hänkin muisteli lämmöllä minun ja omien lastensa kesäisiä uintihetkiä.
Lähes välittömästi miehen poistuttua saapui hevonen nuoren ratsastajatytön ja keski-ikäisen naisen kanssa esteiden yli rantaan. Nainen kehotti ratsastavaa tyttöä menemään hevosen kanssa veteen. Hevonen oli hyvin vastentahtoinen, ja peruutti vauhkona melkein rantavedessä kahlaavien lasteni päälle. Ainakin siltä minusta tuntui ja tilanne hermostutti minua.
Lapseni sitä vastoin olivat kuin lumottuja nähdessään komean eläimen vedessä vieressään. Minulla ei tuntunut olevan minkäänlaista valtaa saada heitä pois vedestä. Enkä tavallaan halunnutkaan, sillä tiesin näyn olevan heille jotakin hyvin ainutlaatuista. Kiusallisen tilanteesta teki, että vanhempi lapseni kuiski äänekkäästi, että eihän hevosia saanut tuoda tänne. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että hevoset uivat kanssani samassa lammessa. Naapuri saattoi olla toista mieltä. Tajusin jälkikäteen, että hevoset eivät kyllä tulleet lapsena koskaan minulle tutuiksi. Ilmeisesti eivät myöskään naapurillemme.
Äitiäni on hevonen joskus puraissut olkapäästä, ja lapsena tarinan kuultuani en kaivannut sen koommin ratsastamaan. Vein myöhemmin kesällä pienemmän tyttäreni pellolle aitauksen viereen katsomaan hevosia, mutta en uskaltanut antaa hänen koskea. Pelkäsin 3-vuotiaan saavan tällin sähköpaimenesta. Minulla ei ollut myöskään aavistusta, millaisesta kosketuksesta hevoset pitävät tai, miten ne reagoivat. Yritin kuitenkin kovasti näyttää lapselle, että eläin on vaaraton, taputtamalla sitä itse.
Turvallinen aikuisuus
Lapsena minua jopa kiehtoivat eniten jännittävät ja pelottavat asiat: telttailu metsän keskellä, taiteilu sillankaiteella, kauhutarinat, varastettujen autojen tutkiminen hiekkakuopilla ja esiintyminen yleisölle. Milloin minusta tuli näin nynny? Varoittelen lapsiani punkeista mustikkametsässä ja pelkään antaa heidän kulkea yksin lapsuudenkotini portaissa. Olen huomannut joidenkin lievien fobioiden korostuneen, kun on kyse omien lasteni turvallisuudesta.
Tunnistan itsessäni myös monenlaisia sosiaalisia pelkoja. Välttelen tilanteita, joissa joudun puhumaan usealle ihmiselle yhtä aikaa, keskustelemaan englanniksi tai hoitamaan asioita puhelimitse. En uskalla edes ajaa autoa. Häpeän valmiiksi, että tumpeloin peruutustilanteessa tai jäädyn, kun eteen tulee tietyömaa. Minulla on kyllä ajokortti, mutta sen hankkimiseen ja nuoruuteni ajokokemuksiin liittyy joitakin ikäviä muistoja. Haaveilen roadtripistä yksin johonkin kaukaiseen luontokohteeseen. Ainut asia, mikä todellisuudessa estää minua lähtemästä, on ruostunut ajotaitoni. Tai itseasiassa pelko siitä, että pelontunne lamauttaa minut kesken ajon.
Pelkojen tuolla puolen
Yhtenä heinäkuun alun päivänä kävellessäni lammelle koiran kanssa, törmäsin hätkähdyttävän suloiseen näkyyn: kaikki ne jalkojani kutitelleet sadat lumpeet olivat puhjenneet kukkaan. Siinä hetkessä päätin, että mikään noin kaunis ei voisi uhata minua. Olin päättänyt voittaa pelkoni. Lopulta uin lammen syrjäisimpään poukamaan, jonne lapsuudessani vain naapuruston kovimmat tyypit uskalsivat uida. Tummaan syvään päätyyn, joka näytti rehevine kasvustoineen potentiaaliselta hirviökalan pesältä. Olin vihdoin päässyt mielentilaan, jossa siellä oli vain ruohoja. Ensimmäisellä kerralla uin poukamaan veljeni perheen katsellessa, mikä teki tilanteesta jotenkin turvallisemman. Seuraavalla kerralla uskaltauduin uimaan syrjäisiin tummiin vesiin jopa yksin iltauinnilla.
Lasten kanssa meillä ei ollut mitään hurjaa huvipuistokesää. Sen sijaan nukuimme monta yötä teltassa, tutkimme metsälammen monimuotoisuutta, tutustuimme äidin lapsuusmuistoihin ja valloitimme mustikkametsän. Nähtiin käärmeitä, lievästi vauhkoontunut hevonen, juotikas, jättikokoinen pörriäinen, paljon hämähäkkejä ja punkkeja. Mitään niistä lapseni eivät kaiketi oppineet pelkäämään. No ehkä punkkeja vähän. Toivon, että lapseni muistaisivat lammen monimuotoisena paikkana, jossa hevoset, lumpeet, sammakot, kalat, iilimadot ja ihmiset mahtuivat hyvin uimaan sulassa sovussa.
Sain lapsena synttärikortin, jossa luki: ”Niille, jotka käyvät rohkeasti elämään, onnikin on puolellaan.” Tällä elämänkokemuksella ymmärrän jo, että upeimmat kokemukset odottavat oman mukavuusalueen ulkopuolella. En halua, että omasta mielestäni kumpuavat, irrationaaliset pelot häiritsevät luontokokemuksiani tai omat uskomukseni rajoittavat elämääni. Saati, että tartuttaisin moisia pelkoja lapsiini. Aion tästä lähin opetella hallitsemaan pelkojani, jotta ne eivät hallitse minua. Haluaisin oppia olemaan ennen kaikkea moraalisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti rohkea. Oppia avaamaan suuni puolustaakseni omia arvojani ja heikommassa asemassa olevia. Sietämään epävarmuutta, astumaan epämukavuusalueelle, ottamaan riskejä ja luottamaan omiin kykyihini. Samaa toivon myös lapsilleni.
Meillä jokaisella on omat pelkomme, eikä kukaan halua omiaan vähäteltävän, olivatpa ne millaisia tahansa. Omiin ja toisten pelkoihin kannattaa mielestäni suhtautua myötätunnolla. Silti rohkeutta voi aina harjoitella!