Elokuun kuluessa elämä asettui uusiin uomiinsa: työni Turun tuomiokirkossa alttarin ja saarnatuolin kultausten sekä alttarimaalauksen konservaattorina alkoi. Tämän pitempiaikaisen keikkatyön ajaksi olen muuttanut joka toiseksi viikoksi asumaan lapsuudenkotiini Ruskolle Vahdon kylään.
Työmatkoilla unohduin kuuntelemaan toistuvasti Saku Tuomisen ”Hetkinen” äänikirjaa. Samaan aikaan elämäni suurten juonenkäänteiden kanssa kirja upotti minut kasteenrajaan; syventymään viipyilevän kesän kimmeltäviin hetkiin sekä aikarihmoihin ja luonnon mysteereihin.
Hetki ennen h-hetkeä
Jännityksen sekaisena aamuna, päivää ennen uuden työn alkamista, pujahdin Lahdessa vielä tuokioksi rantametsikköön. Ensimmäisenä huomioni kiinnitti järvellä hauskasti ääntelevät kaksi lokkia, jotka pyörivät vedessä toistensa ympäri kuin tanssien. Järvi liplatti metsän puissa valojuovina hypnoottisesti leikitellen. Laineiden samettinen sointi hyväili rannan kiviä. Paljasjaloin sammaleella seisten ja aikani hengitellen jatkoin matkaani rannan rehevässä metsikössä.
Kyykistyin hetkeksi tekemään varjokuvia kiveen, johon saniaiset piirtyivät tarkkarajaisina. Kuulin verkkaista rytinää takaani, ja kääntyessäni näin ison sarvipäisen peuran ohittavan minut läheltä rauhallisin askelin. Olin peuralle huomaamaton – hän minulle huomattava kuin Bambin jylhä isä ilmestyneenä keskelle varjojen läikittämää satumetsää.
Peurat olivat olleet tapetilla juuri edellisenä iltana, kun kerroin ystävälleni puhelimessa, kuinka lapsuuden huoneen seinillä loikkivat peurat kutsuvat minua kotiin. Aamun maiseman, kaatuneita puunrunkoja ja peuroja, olin jo lapsena valinnut ensimmäisen huoneeni seinätapetteihin. Peuran kohtaamisen myötä syvä rauha laskeutui tulevan työkeikkani ylle. Kaikki tulisi menemään hyvin.
Usva nousee joelta
Varhain seuraavana aamuna kävelin kohti bussipysäkkiä lapsuuden peltomaisemassa. Vain korppien alkukantaiset viestit kaikuivat metsän uinuvassa hämyssä. Kyselin, milloin te olette näihin maisemiin ilmaantuneet?
Hämärän aikaan joelta nousevan usvan muistan hyvin. Teinivuosina, joku kertoi minulle hyytävästä kauhuelokuvasta nimeltä ”Usva nousee joelta”. Minun ei tarvinnut koskaan etsiä elokuvaa käsiini, sillä pelkkä nimi sai karvani nousemaan pystyyn joka kerta yksin hämärää Vahdonjokea lähestyessäni. (Eikä sen nimistä elokuvaa edes taida olla olemassa.)
Neljänkympin lähestyessä tuonpuoleisen olennot eivät sentään enää värisytä minua. Auringonnousun joenuoma hiveli silmiä ja sielua.
Tunsin vatsanpohjassa samankaltaista kutkuttavaa jännitystä kuin ensimmäistä kertaa yläasteelle samalta bussipysäkiltä lähtiessäni. Elokuun kypsyvän viljan tuoksu ja uuden aikakauden punertava kajastus taivaanrannassa.
Juuri ennen bussin tuloa kaksi peuraa saapui eteeni jokirantaan ruokailemaan. Jälleen syvä helpottunut siemaus täyteläisen aamun tuoksua. Joki ja kaikki muukin virtaa täällä turvallisessa uomassaan.
Joutsenten eväshetki
Ensimmäinen työviikkoni lähestyi loppuaan, ja päätin lähteä äidin kanssa mökille Lokalahdelle kenties viimeistä kesäviikonloppua viettämään. Päivän valjetessa meren rannalla tyynenä ja suloisena istahdin laiturille kirjaa lukemaan. Olin odottanut kirjaan uppoutumiselle sopivaa hetkeä koko lasten kesäloman ajan – arvatenkaan rauhallista hetkeä ei silloin tullut.
Teoksen etsin varta vasten käsiini Uudenkaupungin pienestä kirjakaupasta. Se on tositarina, jonka luvut oli saatettava alkuun juuri tällä laiturilla. Kirja nimittäin kertoo vastapäisessä Matalan saaressa vuonna 1914 tapahtuneesta traagisesta veriteosta. Olin virittäytynyt tunnelmaan kahvikuppi vieressäni, kirja sylissä, filtin alla aurinkotuoliin nojaillen.
Juuri sillä hetkellä perhearki päätti taas tulla väliin. Nelihenkinen joutsenperhe, jonka poikasten varttumista olimme koko kesän seurailleet, ui lähelle laituria. Jäin lasittuneena katsomaan niiden ruokailua kaislikossa.
Vuoron perään molemmat vanhemmat pyllistivät pyrstöt pystyssä syötävää syvemmältä kaivellen. Harmaat poikaset, jotka olivat jo melko kookkaita, eivät kuitenkaan tainneet ylettyä kaulastaan riittävän syvälle. Vanhemmat noukkivat heille vesikasveja syvemmältä. Poikaset seurasivat tarkkaavaisina vieressä samaa temppua harjoitellen.
Perhe ei minun läsnäolostani häiriintynyt, vaan emojoutsen purjehti suoraan kohti laituria. Se johdatti poikaset perässään aitiopaikalle mökkirantaamme.
Kymmenen kirveen iskua
Kymmenen kirveen iskua -kirja (Otava, 2023) on syntynyt ikivanhasta Kuurojen-lehdestä sattumalta löytyneen pikku-uutisen pohjalta. Toimittaja ja tietokirjailija Salla Fagerström lähti sen innoittamana selvittämään yli sata vuotta vanhaa murhamysteeriä. Suoraan vastapäätä omaa mökkirantaamme on saanut julmasti surmansa yksinäinen vanha saaristolaisnainen Maria Sofia Åberg. Murhasta tuomittiin kuuro nuori nainen Iida Saarinen.
Jo jutun lähtökohta kuulosti uskomattomalta. Toimittajan tekemät arkistolöydökset saivat teon nopeasti haiskahtamaan siltä, että kuurona puolustuskyvyltään alentunut Iida olisi lavastettu syylliseksi. Itsekin lapsena kuuroutunut toimittaja Salla Fagerström kykeni hämmästyttävällä tavalla mentalisoimaan yli sata vuotta sitten elänyttä kuuroa naista. Samalla kirjailija imi lukijan tehokkaasti Suomen autonomian ajan saaristoon murhaa ympäröivien tapahtumien äärelle.
Kirjan toisen aikatason, toimittajan viime vuosina tekemän tutkimustyön eteneminen, oli vähintään yhtä mukaansatempaavaa luettavaa. Totuus tuntui kuin hakeutuvan etsijän luokse, mitä uskomattomampien kohtalon oikkujen välityksellä. Paikallinen muistitieto paljasti menneisyydestä vihjeen toisensa perään, millä murhaoikeudenkäynti olisi aikanaan voinut saada aivan toisenlaisen ratkaisun.
Ajan verkkoja kokemassa
Minusta tämä kirja on ennen kaikkea liikuttavan kaunis kädenojennus menneisyyteen. Yhteisön hylkäämän ja väärinymmärretyn Iidan tarina tahtoi tulla kerrotuksi; kuurojen historian saatossa kokema julma kohtelu näkyväksi.
Maailmakaikkeuden salaisuudet tuntuvat kuin odottavan hiljaa paikallaan, että huomaisimme ne. Aika ei ollut onnistunut hävittämään todistusaineistoa tästäkään murhamysteeristä. Tarvittiin vain riittävän herkkävaistoinen sielu vetämään hauraista rihmoista ja taikomaan jäljet näkyviin.
Minä ja äitini valitsimme kirjasta samaistumisen kohteeksi Iidan sijaan itsellistä saaristolaiselämää viettäneen Maria Sofia Åbergin. Surmatuksi tullut iäkäs ”Fiia” asutti yksin pienen saarensa punaista torppaa, vain lehmä ja lampaat seuranaan. Vanhuuden turvaksi sisukas muori oli onnistunut säästämään kohtuullisen omaisuuden, mikä ilmeisesti koituikin lopulta hänen kohtalokseen.
Äidin kanssa olimme kerrankin kahdestaan mökillä ilman miesväkeä ja lapsia, joten hupsuuttamme eläydyimme ”Myrskyluodon Maijan” rooliin. Hakkasimme halkoja, niitimme heinää, kannoimme vesiä ja virittelimme tulia.
Ajatus siitä, että pahaa aavistamaton Fiia surmattiin hänen omalla kirveellään omaan sänkyynsä, saa karvat nousemaan pystyyn. Vai surmattiinko sittenkään? Oletetusta surma-aseesta ei löytynyt sen aikaisissa tutkimuksissa pisaraakaan verta, vaikka uhria oli lyöty kymmenen kertaa.
Mökkiviikonlopun aikana uhmasimme leikkimielisesti hieman säätä. Lähdimme nousevasta tuulesta ja kasvavasta pilvipeitteestä piittaamatta soutelemaan surmasaaren läheisyyteen. Pohdimme, vieläkö vanha torppa olisi pystyssä, ja missä kohdin saarta surmatyö on tapahtunut.
En ollut tuolloin vielä ehtinyt kirjassa kovin pitkälle. Myöhemmin selvisi, että uhri oli upotettu kiven avulla merenpohjaan, jossa se virui kuukausitolkulla ennen löytymistään. Emme osanneet aavistaa, että soutelimme juuri sen kohdan yllä. Ja torppakin on vielä paikallaan, juuri siinä, mihin tapahtumat kuvittelimme.
Viivy vielä hetki
Iltahämärässä nautiskelin pienestä ripottelusta lyhtyketjun valossa mökin pihamaalla. Sirkat sirittivät voimallisesti ja käänsin kasvoni autuaasti kohti sadepisaroita.
Kotvasen kuluttua, kun astuin ulos huussista, joku muukin oli päättänyt saapua seuraani sateesta pitelemään. Valtava rupikonna loikkasi huussin portaiden juuresta ehtien täpärästi pois askeleeni alta.
Polvistuin sammakon lähelle ja lepertelin pitkän tovin. Tiedustelin lempeällä sävyllä toverin aikeista. Leuan tasainen liike muuten hievahtamattomassa profiilissa – konna tiedosti minut, muttei pelännyt. Kunnes yhtäkkiä käänsi katseensa minuun.
Hetken harkinnan päätteeksi koko kurssi kääntyi suuntaani. Konna ryömi minua kohti intensiivinen palo silmissään. Ällistyksen jyske rinnassani kysyin hämärässä lähestyvältä olennolta sen aikeista. Aiotko loikata? Pitäisikö minun perääntyä?
Nyt oli minun vuoroni jähmettyä. Kyynärän mitan päähän minusta pysähtyi lopulta illan partnerini – katselimme toisiamme hartaudella pitkän tovin.
Pyysin sammakkoa odottamaan, että saisin hänen komeudestaan kuvan muistoksi. Arvon konna odottikin pihamaalla, kun hain kameran sisältä. Komistus jäi vuoroin syttyviin ja sammuviin huussin parrasvaloihin luontevasti patsastelemaan.
Kirkon väsymätön kello
Herkistyn ja tunnen syvää kiitollisuutta ohittaessani tuomiokirkon taivaaseen kohoavan jyhkeän tornin. Remontista huolimatta sen kellot kutsuvat minut juhlallisesti työhön kello seitsemän. Kulta heijastelee kaikkialla, mihin kosken. Kädenjälkeni näkyy täällä vielä vuosikymmenten, ehkä vuosisatojen päästä.
Pyrkimykseni on kuitenkin, että oma kädenjälkeni erottuisi mahdollisimman vähän. Sen sijaan tehtäväni on säilyttää jo historian havinaan kadonneiden mestarien kädentaitoa. Haluan ajatella, että säilyvän materian kautta olen osa jatkumoa, kosketuksissa edellisiin sukupolviin – taideteoksen luojiin ja sitä eri aikakausina restauroineisiin ihmisiin. Niin kauan, kun esine ei tuhoudu ja siinä on alkuperäistä materiaa jäljellä – yhteys säilyy ja kertomus jatkuu.
Sukututkimuksen mukaan myös eräs esi-isäni makaa tämän kirkon lattian alla. Yhteys kaukaisiin juuriin leijuu ilmassa kuin taianomainen mauste. Mieleeni pyrähti korkealentoinen ajatus siitä, että kommunikoin menneiden ja tulevien sukupolvien kanssa materian välityksellä. Se luo yhteydestämme konkreettisen.
Vaalimisen arvoinen yhteys
Uutta jännittävää elämänvaihettani on ympäröinyt turvallinen kehto: Tunne siitä, että jotkin asiat pysyvät muuttumattomina. Lohdullinen tuomiokirkon kello, joka lyö uskollisesti vuosisadasta toiseen. Tapetit lapsuudenkodin seinällä. Samat peurat tutussa mielenmaisemassa. Kypsän viljan tuoksu viipyilevässä kesässä. Näissä hetkissä ei ole erillisyyden tunnetta, kaihoisaa verhoa itseni, ajan ja muun elonkirjon välillä – on vain muuttumaton yhteys.
