Olen syksyn lapsi. Mikään vuodenaika ei heijastele yhtä hyvin mielenmaisemaani kuin syksy. Kuljen hurmioituneena mättäältä mättäälle. Pitäisi katsoa yhtä aikaa hakkaavaa tikkaa, leijailevia värikkäitä lehtiä yläilmoissa sekä matoina luikertelevia sienipolkuja sammalikossa ja kivien välissä.
Tänä vuonna sieniä on ollut ennätysmäärä. Mieleni on kuitenkin ensimmäistä kertaa ollut maltillinen. Ei ole hätää sienten, eikä oikeastaan minkään kanssa. Olen solminut rakkausavioliiton ajan kanssa. Yhdessä pärjäämme mainiosti. Ja tämä syksy on ollut meidän kuherruskuukausi.
Kumma kyllä, vaikka olen hidastanut tahtia, samaan aikaan työt ovat valmistuneet ja olen nauttinut niistä enemmän kuin koskaan ennen. Asiakkaat ovat olleet tyytyväisiä, ja eräät toivat minulle jopa kukkia!
Juokseminen kiihdyttää vauhtia
Ajanhallinta (hyi, miten epäkunnioittava ilmaus aikaa kohtaan) tuntuu olevan ikuinen haaste ja vitsaus. Olen itsekin ruuhkavuosien epätoivon hetkinä hakenut helpotusta ajanhallinnan oppaista. Inhoan kuitenkin suhtautua aikaan insinöörimäisellä tarkkuudella, sillä minulta puuttuu sellainen järjestelmällisyys. Kalenteri ja to do -listat unohtuvat väkisin paperipinojen alle.
Ajankäytön jatkuva tehostaminen taitaa lopulta olla yhtä hyödyllistä kuin oman häntänsä jahtaaminen. Mielenrauha ei synny tekemällä enemmän ja tehokkaammin, sillä omat ja muiden asettamat vaatimukset kasvavat samassa tahdissa. Koskaan ei tule sitä hetkeä, jolloin Tuhkimo on hoitanut velvollisuutensa ja voi huolettomasti lähteä tansseihin.
Haastattelin kerran tunnetun huutokaupan meklarina toiminutta taideasiantuntijaa. Olin hieman häpeissäni, kun minä ja kaksi muuta opiskelijaa varastimme hänen kallisarvoista aikaansa silkasta kiinnostuksesta vanhoihin kehyksiin. Huippumeklari istui kanssamme Ekbergin kahvilassa jutustellen kaikessa rauhassa tunnin jos toisenkin. Kun lopulta kiusaantuneena katselimme kelloa ja kiittelimme, saimme lähtiäisiksi vielä elämänviisauden. Nainen sanoi lopettaneensa kaikenlaisen miesten ja ratikoiden perässä juoksemisen. Sillä tuleehan aina uusia.
Aika ei ole kulkuväline
Viettämällä tuntikausia metsässä olen päässyt kiinni ajatukseen, ettei ajan tarvitse olla niin päämäärähakuista. Minun ei tarvitse kerätä sieniä talven varalle, kuntoilla tai inspiroitua luomaan jotakin. Ei myöskään tarvitse pakkohoitaa omaa mieltään tai tietoisesti keskittyä hetkeen. Metsäkävely voi olla silkkaa luonnon kunnioittamista ja syksyn juhlintaa!
Sain juhliini muuten aivan uuden ulottuvuuden, kun kävelin paljain varpain lokakuun alun aamukasteisessa metsässä. Olin yllättynyt, miten metsäpolun neulaset eivät tuntuneet lainkaan pisteleviltä. Sen sijaan maa tuntui pehmeältä ja joustavalta, jopa lämpimältä jalkapohjissa. Kävyt ja maasta nousseet kivet hieroivat mukavasti. Jälkikäteen olo oli kuin raikkaan jalkahoidon jäljiltä.
Lapset opettajina
Lapset ovat siinä onnellisessa asemassa, että he eivät ole vielä oppineet välineellistämään aikaa. Nopea kyyti rattailla on kyllä erityisen hauskaa! Heille äidin juoksemisessa ei vaan ole kyse päiväkodin aamupalalle ehtimisestä. Lapsilla on tallella kyky uppoutua, vaikkapa minikokoisen etanan tutkimiseen matkalla. Ehkä pohjimmiltaan on kyse siitä, että he eivät ole vielä niin kipeän tietoisia ajan rajallisuudesta ylipäätään. Ja kuinka meitä aikuisia välillä ärsyttääkin lasten vitkuttelu, sillä sen takia olemme vaarassa jäädä paitsi itsellemme kaavailluista asioista.
Valintojen määrä ja helpottava tyytyminen
Nykymaailmassa joutuu jatkuvasti valintojen eteen sen suhteen, mihin haluaa aikansa käyttää. Eivätkä nämä valinnat aina ole tietoisia tai edes omiamme, sillä huomiotalous ohjailee meitä joka suunnalta. Aistiärsykkeiden tulva on valtava.
Oliver Burkemanin kirja ”Neljätuhatta viikkoa – Miten käytät loppuelämäsi päivät?” antoi minulle ajattelemisen aihetta. Burkeman muistuttaa, että valintojen tekeminen on tärkeä taito rajallisen aikamme kanssa toimeen tulemiseen. On alistuttava siihen, että aika ei tule riittämään läheskään kaikkeen meitä kiinnostavaan. Hänen mukaansa omiin valintoihin tyytyminen voi tuoda helpotuksen tunnetta.
Ehkä tyydyttävän ajankäytön taika onkin tämä: Tiedostan tehneeni valinnan olla lapsilleni läsnä tässä hetkessä ja tyydyn siihen. Kaikki muu voi odottaa. Eikä jokaista hetkeä tarvitse tilkitä jollakin tulevaisuutta hyödyttävällä askareella.
Olen kyllästynyt jatkuvasti miettimään, olenko olemassa oikealla tavalla, tai kehitänkö itseäni. On helppo ajatella omasta lapsestaan, että hän on juuri nyt kaikkein ihanimmassa kehitysvaiheessa. Taidan alkaa soveltaa ajattelutapaa myös itseeni.
Onko se myös iän mukanaan tuomaa leppoisuutta? Oivallus siitä, että maailma ei valmistu hartiavoimin työtä tekemällä, jokaiseen impulssiin reagoimalla, toisten vaatimuksiin vastaamalla ja sinkoilemalla paikasta toiseen. Yhden ihmiselämän aikana ehtii tehdä paljon tärkeitä ja ihania asioita. Kaikkea ei silti ehdi kokea. Jokaiseen mahdollisuuteen ei voi tarttua. Kaikkea haluamaansa ei ehdi tukea. On valittava, mihin haluaa keskittyä, mistä luopuu ja mihin satsaa täysillä. Monissa asioissa on lupa epäonnistua tai menestyä vain keskinkertaisesti.
Aarnimetsän kaltainen
Se missä ympäristössä, seurassa ja energiassa vietämme aikaamme, muokkaa ajatuksiamme ja koko olemustamme. Luonnosta löydän rauhallista energiaa, raikkautta ja tilaa. Mieli hiljenee. En kuule enää niitä alati hoputtavia ja käskeviä ääniä pääni sisällä. Metsä sanoo: Saat olla sellainen kuin olet ja tuntea, mitä tunnet. Sellaisen energian ympäröimänä tahdon viettää päivittäin aikaa.
Tahdon tulla samanlaiseksi kuin ikimetsä. Pehmeän kosteaksi sammalikoksi, jossa luovuus voi kasvaa kuin sienet. Heijastaa samanlaista rauhaa kuin suolammen tumma vesi. Tahdon tuoksua havulle ja lahoavalle kasville. Ja olla lapsilleni rauhallinen, pehmeän sammaleen peittämä kallio, johon he voivat luottavaisesti nojata. Vanhana toivon, että hiukseni muuttuvat naavaksi ja ihoon syntyy samanlaisia kauniita uurteita, kuin pienet eläimet syövät polkujaan puuhun. Metsässä lepää jäkälän peittämänä minun sydämeni.
Metsäpoluilla kohtaan päivittäin samojen luontoihmisten ymmärtäväiset katseet, esoteeriset hymyt ja aidosti toivotetut huomenet. Rapsutan koiria, jotka tulevat varauksettomasti luokseni häntäänsä heiluttaen ja nuolevat käsiäni. Kotona työskentelevälle nämä lyhyet kohtaamiset näyttävät merkityksellisen puolen ihmis- ja eläinkontakteista.
Kuten Oliver Burkeman kirjassaan muistuttaa: Elämämme muodostuu siitä, mihin kulloinkin suuntaamme huomiomme. Metsä kiinnittää huomioni lempeällä tavalla. Saatan havahtua ajatuksistani, kun jokin rummuttaa pehmeää keloa. Ääni on kovin kummallinen, kuin puun sisällä myllertäisi jokin kiivasotteinen eläin. Poikkean polulta ja etsin äänen lähteen. Tikkahan se – mutta minkälainen kelopuu. Upea hyönteisten kaivertama taideteos!
On aivan mahdollista tarttua aikaa kädestä, ja kääntyä yhdessä pois siltä ruuhkaiselta tieltä, jota useimmat muut ovat talloneet. Ja huomata, ettei mitään pahaa tapahtunutkaan. Silloin voi eteen avautua paljon mielenkiintoisempi uusi oma polku.
Aikaa hellivää loppusyksyä!
