Purjehduksella syntyneestä lokikirjasta kehkeytyi niin pitkä artikkeli, että päätin julkaista yhden tekstin sijasta kaksi kerralla. Tuon seikkailun ohella mieleni syviin vesiin on viime päivinä sekoittunut lasten luovat oikeudet (viime viikolla vietettiin lapsen oikeuksien viikkoa) sekä Tommi Läntinen. Olen fiilistellyt Tommin musiikkia ja kuuntelin Susanna Ruuhilahden kirjoittaman ”Tommi Läntinen: Ääretön ikävä – Ura ja elämä” teoksen.
Kotini on linnani
Todelliseen meriseikkailuun pääsin ensimmäistä kertaa vasta aikuisena, mutta lapsuuteni olen saanut viettää muumitalossa. Lapsuudenkodin ovet olivat harvoin lukittuna, ja monesti nurkkiin hiipi majailemaan yksi jos toinenkin olento. Pikkuveljen kaveri puikki kerran yön aikana taloon, kun kotona ei jostain syystä iltariennoista palaavalle pojalle tilaa ollut. Perheelleen hän totesi, että Kannuksella on aina peti hänelle valmiiksi pedattuna.
Kotonamme vallitsi jatkuvasti luova kaaos, ja tavarat olivat hujanhajan valmiina toimintaan. Äiti ei koskaan kieltänyt tekemästä kokeiluja kuiva-ainekaapin sisällöllä tai rakentamasta majoja petivaatteista.
Ja kyllä me kokeiluja tehtiinkin. En uskaltanut vuosiin maistaa pashaa, sillä ystäväni Johanna oli neuvonut minulle ”pasha”-reseptin, johon tuli jauhoja, vettä, suolaa ja sokeria. Totesimme yhteistuumin, että tämä ei mene jatkoon.
Äiti ryhtyi hautausalan yrittäjäksi ollessani 7-vuotias ja isä kävi tuolloin töissä Turun Sanomilla. Aluksi kävin koulun jälkeen perhepäivähoitajalla, jossa pikkuveljeni oli päivähoidossa. Hyvin nopeasti totesin, että haluaisin tulla iltapäiviksi yksin koulutaksilla kotiin. Sain luvan, ja sen jälkeen iltapäivät olivat silkkaa seikkailua metsissä, naapureiden nurkissa ja kodin koekeittiössä.
Kolme vuotta nuorempi pikkuvelikin sai luonnollisesti koulun aloittaessaan luvan tulla suoraan kotiin. Konstan kanssa valmistettiin välipalaksi usein taikinaa. Piti vain päättää, tekisimmekö tänään murotaikinaa vai sokerikakkutaikinaa. Varsinainen ruoanlaitto hoitui usein purkkihernekeiton lämmityksellä.
Jälkikäteen ajateltuna taisin olla pikkuveljeä kohtaan tyranni, joka polki hänen luovia oikeuksiaan ja rajoitti liikkumavapautta. Soitin jatkuvasti äidille, ja kantelin, että ”Konsta ei siivoa, lähti vaan kavereiden kanssa naapuriin”. Anteeksi Konsta! Minulla taisi olla ensioireita suvussa esiintyvästä ”Tuhkimo-syndroomasta”, sillä siivosin alituiseen ja häpesin sotkuista kotiamme.
Peppi Pitkätossu -elokuvat, Muumit, Hopeanuoli, Peukaloisen retket ja Kaukometsän pakolaiset olivat suosikkiohjelmiani lapsena. Samoin Tuulen viemää -elokuva, jota katsoin kerta toisensa jälkeen. ”Oi, Scarlett O’Hara!”
Paitsi, että juoksentelimme metsissä, videoita katsottiin kyllä paljon ja ilman suurempaa sensuuria. Edes raaka Hopeanuoli-sarja (jota katselimme vanhempien serkkujemme luona), tai orjuutta ja Ku Klux Klaaneja kuhiseva Tuulen viemää, eivät tehneet kovin suurta vahinkoa sielulleni.
Kesäisin kävimme vanhempien kanssa telttaretkillä ympäri Suomen, mistä on jäänyt jäätelön makuisia lapsuusmuistoja. Ei tarvittu kuin pieni Fiat Tipo ja teltta onnellisten kesien luomiseksi lapsille. Telttailu oli suosittu kesäharrastus myös naapurustossa. Kerran asuimme Johannan kanssa viikon lähimetsässä vain riukuvessa ja Trangian retkikeitin fasiliteetteina.
Ennen kouluikää olin perhepäivähoidossa ystäväni Ritan kanssa, jonka kotiolot muistuttivat myös avaraa Huvikumpua. Perhepäivähoitajan käskystä leikimme hiirenhiljaa pienessä suljetussa huoneessa, sohvan takana, kun pienemmät nukkuivat päiväunia. Ulos vapauduttuamme suunnittelimme ovelia lintuansoja ja hakkasimme irti hampaita löytämästämme hirvieläimen kallosta.
Naamioitunut Zorro
Ehkä jotakin vaikutusta oli Peppi Pitkätossun, Hopeanuolen ja Tuulen viemää-elokuvan tuijottelulla, sillä sisälläni kyti hiljainen kapina. Ulospäin saatoin vaikuttaa kiltteyden ja tyyneyden perikuvalta, mutta salaisesti olin ryhtynyt vastarintaan auktoriteetteja ja epäoikeudenmukaisuutta kohtaan.
Toisinaan koulunkäynti tympi. Saatoin joskus ensimmäisillä luokilla jäädä luvattomasti muutamaksi päiväksi kotiin (vanhempani kuulevat tästä luultavasti nyt ensimmäistä kertaa). Jostain syystä kukaan ei koulusta soitellut perään. Kotona minä omahyväisesti katselin ostosTV:tä ja Marienhofia tai kokosin leikekirjaa Kauniista ja rohkeista.
Meillä oli kyllä maalaiskoulussa ihan hyvät oltavat. Rehtorimme oli ehkä saanut vaikutteita Steinerkoulun pedagogiikasta. Hänen ohjaamansa luokka sai esimerkiksi valmistaa eksoottisia herkkuja, kuten paistettuja banaaneja, tunnilla.
Meillä muillakin oli toisinaan mahdollisuus tehdä viikon tehtävät vapaasti itseksemme tai ryhmätyönä, missä tahansa koulun sisätiloissa tai pihalla. Kouluvihkojen koristelusta palkittiin vihkostipendein. Ainakin minua se inspiroi leikkelemään matkatoimistojen opuksista kuvia ja piirtelemään vihkoihin.
Kapinahengestä kertonee myös, että poltimme joskus naapurin pojan kanssa hänen äitinsä laivalta tuomia North State -tupakoita metsän suojissa.
Tommi ja minä
Olen miettinyt, miksi Tommi Läntisen kiusaamisesta kertova kappale ”Syvälle sydämeen sattuu” teki minuun 90-luvun lopulla niin suuren vaikutuksen. Itse en ollut koulukiusattu.
Samaan aikaan, kun Tommi esitti biisiään keikkalavoilla, minulla taisi olla meneillään omanlaiseni koulukiusaamisen vastainen kampanja. Inhosin kiusaamista. Keinoni vaikuttaa olivat kuitenkin rajalliset, sillä en ollut äänekkäällä tavalla riittävän rohkea.
Ystäväni Johannan kanssa teimme joskus ilmoituksen koulukuraattorille, kun näimme jonkun lapsen jäävän toistuvasti syrjään leikeistä. Kannustimme myös kiusattua kaveria tarttumaan kiusaajaa hiuksista.
Vakiotanssiparikseni koulussa pyysin syrjään vetäytyvän pojan, jonka pelkäsin jäävän seinäruusuksi ja tulevan kiusatuksi. Kaltaiseni hiljainen tyyppi tuntui helposti lähestyttävältä. Tunsin myös, että hänellä on sydän paikallaan.
Sitäpaitsi hän oli mielestäni luokan paras tanssija. Minua hän opasti ritarillisesti, kuinka asettaa jalkani taakse tangon taivutuksessa. Sen sijaan, että yritin taivuttaa pelkästään selkäni kaarelle.
Tämä tuleva maatalon isäntä ei ollut mikään reppana. Ala-asteen päätöskirkossa hän yllätti meidät kaikki jyrähtällä kirkon pihaan traktorilla. Kaikki hurrasivat ja minä hykertelin sisäisesti.
En ollut itsekään mikään pyhimys; oma oikeudentunto ja harkintakyky petti lukemattomat kerrat. Siitä sain kuitenkin kylmiä väristyksiä (ja saan edelleen), että ihmisen arvoa määritetään painon tai muiden ulkoisten ominaisuuksien mukaan.
Läntisen Tommilla ja minulla on elämänkerran perusteella paljon muutakin yhteistä kuin ulkonäkö ja halu puolustaa heikommassa asemassa olevia.
Oma sisäinen ääni
Tommi Läntinen on ollut pienestä pitäen herkkä romantikko. Hänen laulujensa sanoitukset ja kirjassa kerrotut asiat koskettavat. Minusta hän heijastelee jollain tavoin hyväksyvästi takaisin minua itseäni. Kirja tarjosi myös uusia ajatuskulmia herkän pojan sisäiseen ääneen. Elämä tunteellisena poikana eroaa monin tavoin hentomielisen tytön asemasta.
Isäni kyseli taannoin somessa vinkkejä hyvistä artistien elämänkerroista. Tässä isi sinulle hyvä kirja! Ainakin minut Tommin sanat saivat ”nielemään suuren perhosen”, jonka perhosvaikutus on ilmeinen.
Evakkoäidin kokemat kärsimykset ovat osaltaan varjostaneet Tommin lapsuutta. Näin on varmasti ollut monella suomalaisella, että haavoittava taakka on siirtynyt tuleville sukupolville.
Itsellänikin evakkoisoäidin jälkeläisenä, laman lapsena ja yrittäjäperheessä kasvaneena oli sellainen uskomus, että aikuisena tehdään työtä 24/7. Silloinkin voi vain niukin naukin ansaita elantonsa. Sellaisiin suorittajan saappaisiin minäkin sitten saapasjalkakissan bootsit pitkin hampain lopulta vaihdoin.
Moneksi vuodeksi minusta tuli sopeutuva suorittaja, joka kätki luovat tarpeensa. En halua, että omista lapsistani kasvaa miellyttäjiä, jotka joutuvat tukahduttamaan oman itseilmaisun tarpeensa ja sekoittumaan osaksi massaa.
Toivoisin, että olisin tähän ikään mennessä kiertänyt enemmänkin maailmaa. Olen aina ollut arka lähtemään yksin seikkailuun. Ei puhettakaan, että olisin nuorena lähtenyt au pairiksi tai edes työharjoitteluun ulkomaille. Syy ei ollut kuitenkaan kasvatuksessa vaan arassa luonteessani. Kunpa osaisin pakata lapsille sellaiset eväät elämän reppuun, joiden avustuksella he uskaltaisivat purjehtia yksin aavalle ulapalle!
Delfiinien kutsu
Purjehdusreissulla anopin tekemät ruoat maistuivat joka kerta taivaallisista. Kirjoitin kaikki reseptit ylös lokikirjaani. Nyt kun luen sitä, tuntuu, että kotona kokemus samoista ruoista on latteampi. Toki ne ovat herkullisia, sillä Arja on loistava kokki. Kuitenkin luonnonsatamassa ruokia maistellessa (ja auringon kypsyttämistä aineksista valmistettuna) kokemuksessa oli jotain samaa kuin lapsuuden hiihtoreissuilla ja ulkona nautitulla lämpimällä hernekeitolla.
Villi kesyttämätön luonto ympärillä kaikki maistuu paremmalta. Miksi me syötämme lapsille kaiken valmiiksi pilkottuna ja suojakaasuun pakattuna? Koko elämän! Kukaan ei halua valmista karttaa ja pientä häkkiä, jossa metsästää herkkupaloja kartan avulla. Sellaiselta nykymeno minusta näyttää.
Voisiko olla niin, että omalla tavallaan meillä kaikilla elonkirjon jäsenillä on sisäsyntyinen tarve olla oman aistitodellisuutensa omavaltaisia tekijöitä ja kehonsa valtiaita: kurkottaa kohti auringonsäteitä, tuntea virtaavan veden virkistävä vaikutus ja lentää vapaasti suhisevan tuulen mukana.
Olet sitten ihmislapsi tai -aikuinen, lintu, kala, hyönteinen, leijona tai lisko – tuskin nautit tulla väkisin pidellyksi tai kahlituksi. Kukaan ei halua haukkoa henkeään täysin muiden ehdoilla ja armoilla. Vaikka olemmekin monin tavoin riippuvaisia toisistamme yhteisessä elämän verkossa.
Jotta voi todella oppia arvostamaan jotakin, pitää syntyä ensin tunteita ja aitoja kokemuksia asiasta. Eläintarhassa tai akvaariossa vieraillessa kokemus jää aina latteaksi, vain kalpeaksi heijastukseksi todellisuudesta. Eläintarhassa tai tehotuotantotilalla päiviään viettävä eläin on viety pois sen omasta luonnollisesta aistiympäristöstä. Luonto sanan edestä puuttuu silloin tärkeä adjektiivi ”villi”.
Miten tärkeää nykyisessä maailmantilanteessa lasten olisi saada nähdä elämää metsässä ja veden äärellä hahmottaakseen maailmaa myös eläinten ja kasvien näkökulmasta. Lasten elämä on yleisesti melkoisen valmiiksipureskeltua, kuin vanhempien ja kasvattajien tarkkaan kuratoima kokonaisuus maailmasta.
Luen lapsille iltasaduksi eläinkirjaa, josta he valitsevat vuorotellen tarkasteltavan eläimen. Pienempi kysyi, olenko koskaan nähnyt kirahveja. Vastasin, että olen. Eläintarhassa Amsterdamissa. Valitettavasti en kuitenkaan niiden luonnollisessa elinympäristössä kuten delfiinit näin.
Kissanviikset!
Autan lapsiani kasvattamaan kissanviikset ja viittaamaan tassulla turhille auktoriteeteille ja tyhjänpäiväisille vaatimuksille. Sen sijaan ohjaan heitä luottamaan omaan harkintakykyyn ja intuitioon. Monesti me kasvattajat olemme väärässä ainakin joiltain osin. Olemmehan inhimillisiä olentoja, jotka toimivat omista uskomuksistaan käsin.
Niin monet kerrat tyttäreni ovat osoittaneet luovaa nokkeluutta, ja minun olevan väärässä määräyksissäni. He taikovat tyhjästä kaapista kakkuainekset ja leivänpäälliset vaikka omenasoseesta. En pärjää heille enää luovassa painissa.
Tässä taannoin eskarilainen valmisti herkullisen näköistä ja makuista jälkiruokaa täysin omin neuvoin, lähes yksin keittiössä häärien. Sisus kakulle valmistui kaurahiutaleista ja voisulasta. Hieman mangojogurttia sekaan, kuulemma ”sopivaa rakennetta antamaan, ja ettei tulisi turhan rasvaista”. Päälle hän karamellisoi omenalohkoja sokerissa ja voissa paistaen. Loppusilaus hoitui kanelilla, kuivatuilla aroniamarjoilla ja chian siemenillä. Voilà!
Saatan olla härkäpäinen mielipiteissäni ja epäjohdonmukainen, lepsu kasvattaja. Senkin uhalla väitän, ettei kenenkään elämästä tule ainakaan huonompaa, jos siihen lisää hieman sadun elementtejä ja luovia toimintatapoja.
Satutytönpolku
Aamulla kuljin siivoustyöhön pitkin Satutytönpolkua. Siinä samalla pohdiskelin, miten herkkävireinen kapinointi on minun taiteenlajini ja selviytymiskeinoni epäkohtia ja tasapäistämistä vastaan.
Päivänvalossa saatan liitää luudalla, ja koota turvaan niin kissat, sammakot kuin kuparipannut. Illalla kelmeän kuun valossa kaivan esiin Zorron naamion ja muovisen Rambo-puukon. Unissani annan kyytiä kaiken maailman konnille, jotka tämän universumin järjestystä sotkevat.
Välillä yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja epäkohdat sapettavat minua niin, että tekisi mieli kaivaa taskusta muutakin kuin lelupuukko. Luovalle mielelle kynäkin kelpaa miekasta ja hiuspinni tiirikasta.
Kun lapsuus on ollut yhtä seikkailua, aikuisena yhteiskunnan rattaiden osana kulkeminen tuntuu välillä samalta kuin teuraalle vietäisiin. Ihmekös, jos sellainen elämä meitä uuvuttaa, mistä puuttuu kaikki vapaus, mielikuvitus ja leikki.
Sanotaan, että ”kaikki paitsi purjehdus on turhaa”. En ole ihan varma, onko purjehdus sittenkään minun juttuni. Sen verran etova olo minulla oli koko kolme viikkoa purjeveneessä. Mutta on siinä jotakin taikaa – luultavasti VAPAUS!
